Ensiksi kysyn Sinulta, millaisia asioita mielestäsi lapset tuovat tai vievät elämästäsi? Onko ne oikeasti tosia vai itsellesi keräämiä mielikuvia? Mistä ne ajatukset kumpuavat, ystäviltä, mediasta, viihteestä, ylisukupolvisesta yhdessäolosta vanhojen ja nuorten kanssa, vai jostain ”ajan hengestä”?
Olen viime viikkoina miettinyt sitä aikaa, jolloin itse sain lapsena kasvaa ja niitä ihmisiä, kenen kanssa sitä aikaa vietettiin.
Kotoani muistan, kuinka hyvin monenlaisia persoonia meillä kävi. Kaikille löytyi kahvia, ruokaa, läsnäoloa ja kunnioitusta. Tulipa vieras sitten räkäkännissä tai suoraan kokouksista tai seuroista.
Minulle annettiin vahva alusta kohdata ja kunnioittaa kaikkia ihmisiä. Ja silloin myös lapsi sai arvostuksen, vaikka siihen aikaan vanhemmat eivät tenavia paijanneet eivätkä liiemmin hellitelleet. Tiedän, että monien kotien elämä oli todella tiukkaa ja kuri kova, niitä minäkään en kenellekään toivo.
Ihmisen vuorovaikutustaidot kehittyvät vain vuorovaikutuksessa. Olen kuvannut niin, että ihminen tarvitsee elääkseen happea. Ja se happi välittyy vuorovaikutuksessa muiden ihmisten kanssa. Ellei vuorovaikutusta syystä tai toisesta tapahdu, loppuu happi ja elämä käy ainakin raskaaksi. Nuorten ja lasten mielenterveyden vaaliminen tulisikin olla yhteiskunnassa korkealla prioriteetilla.
Tässä ajassa kuvitellaan, että kukin voi harjoittaa elämänhallintaa. Viime vuodet ovat osoittaneet minulle, että puhe elämänhallinnasta on huuhaata. Kukaan ei lopulta hallitse elämäänsä. Vastoinkäymiset, koettelemukset, sairaudet ja kaikenlainen elämän kuorma voivat ottaa minun ja Sinun elämän hallintaansa hetkenä minä hyvänsä.
Miten lapset liittyvät niihin? Keskeisesti. Ovatko noissa tilanteissa lapset se osapuoli, jossa aikuiset omista lähtökohdistaan jyrää elämässä eteenpäin? Vai olisiko mahdollista, että lasten kasvun, kehityksen ja edun vuoksi asioita nähtäisiinkin toisin?
Lasten kasvun myötä suhde heihin luonnollisesti muuttuu. Heillä alkaa olla omia mielipiteitä ja ajatuksia, joita joudumme pohtimaan. Silloinkin vanhempina meidän on löydettävä sellaisia näkymiä, joista lapsemme voivat kokea turvaa ja luottamusta tulevaan.
Itseäni on pysäyttänyt viime aikoina lukuisia kertoja se, että parhaita terapeuttejani ovat lastenlapsemme, ja vielä heistä ne nuorimmat.
Aiemmin ajattelin, että minä olen heidän saatavilla ja siten papan tehtävääni toteutan. Viime aikoina tilanne on kääntynyt toisinpäin. Kun minulla ahdistaa, masentaa tai on vaikea olla, otan yhteyttä videopuhelulla ja kas kummaa, elämänlaatuni paranee hetkessä. Koskaan ei jää ajatusta, että ei olisi kannattanut soittaa.
Tiedän ja kunnioitan myös muita näkökulmia, mutta pyydän ymmärrystä sille, että minun voimavarat käydä keskusteluun näistä aiheista ovat rajalliset. Vaikka nyt reilun kolmen viikon sairaalajakson aikana syöpäosastolla asioita olen paljon tuumannutkin, en tahdo käydä kenenkään kanssa väittelyihin.
Nämä ovat minulle mieleen nousseita näkökulmia, ja ne voi jättää siihen arvoon kuin kukin haluaa. Haluan vaan kertoa, että meidän ei kannata ajatella mitä lapset meiltä vaativat, vaan millaisen elämän rikkauden, iloineen, murheineen ja kokonaisina ihmisinä, samanlaisen ihmisarvon omaavana, voivat meille antaa ja elämäämme rikastaa.
Kalevi Nevala
isä ja pappa, Oulu