Suomessa käytävä keskustelu vihreästä siirtymästä ja sähköistymisestä on ajautunut vaarallisen sokeaan pisteeseen.
Kun julkisuudessa iloitaan juhlapuheiden ja puhtaiden imagojen puolesta, reaalitalouden kovat luvut kertovat karua kieltä: Suomen valtion veropohja murenee käsiin, ja meistä on kovaa vauhtia tulossa naapurimaiden investointien passiivinen maksumies.
Otetaanpa elävä esimerkki sähkömarkkinoilta.
Pohjois-Ruotsin Bodeniin pystytetään parhaillaan Stegran (entinen H2 Green Steel) massiivista vihreää terästehdasta. Hanketta on pelastettu ja rahoitettu raskaasti myös suomalaisella suurpääomalla, kuten Antti Herlinin sijoitusyhtiön varoilla.
Miksi suomalainen raha karkaa lahden yli Ruotsiin luomaan teollisuustyöpaikkoja ja kerryttämään Ruotsin valtion yhteisöveropottia?
Vastaus löytyy infrastruktuurista ja kansallisen edun ajamisesta. Ruotsi on suojellut omaa sähköhinta-alueessaan (SE1), minkä ansiosta sähkö on siellä Euroopan halvinta.
Jos Suomessa olisi Ruotsin tai Norjan tapaan jaettu maa useampaan hinta-alueeseen ja perustettu oma alueensa Pohjois-Suomelle, pystyisimme suojaamaan ja pitämään täällä tuotetun halvan tuulivoiman oman alueemme asukkaiden ja uuden teollisuuden kilpailuetuna.
Bodenin kaltaiset jättihankkeet imevätkin parhaillaan puoleensa myös Pohjois-Suomessa tuotettua halpaa tuulivoimaa, mikä pitää sähkön hinnan täällä kotimaassa tarpeettoman korkeana.
Suomalaisille pienyrittäjille ja rakentajille jätetään Bodenin kaltaisissa jättihankkeissa usein vain aliurakoitsijan riskit ja rahoituskriisien poikimat viivästyneet maksut.
Jos hanke onnistuu, suuret teknologiavoitot ja verotulot jäävät Ruotsiin. Jos se epäonnistuu, suomalainen työntekijä kantaa luottotappiot.
Sama sinisilmällisyys näkyy liikenteen sähköistymisessä. Suomessa sähköautoilu toimii valtiontalouden näkökulmasta kuin vieras organismi: se sulattaa miljardiluokan polttoaineverokertymän, ja valtio tekohengittää tilannetta jakamalla verorahoja latausinfraan.
Koska Suomessa ei ole omaa laajamittaista sähköautotuotantoa, kuluttajien pääomat valuvat suoraan ulkomaisen autoteollisuuden pussiin. Ruotsi sen sijaan ajaa sähköautolla, jonka tekniikan, akut ja veturiyhtiöt (kuten Volvon ja Scanian) se omistaa itse.
Ruotsissa vihreät tuet palautuvat valtiolle kotimaisina työpaikkoina ja vientituloina. Suomessa ne näkyvät vain tyhjenevänä valtion kassana.
Suomi on liian pitkään vetäytynyt joustamattomien EU-sääntöjen ja "mallioppilaan" kilven taakse, kun taas muut maat tulkitsevat sääntöjä luovasti oman teollisuutensa eduksi.
Meillä ei ole varaa rakentaa laskelmia siten, että suomalainen veronmaksaja ottaa aina kantaakseen riskit ja tappiot, mutta edut ja voitot valuvat rajojen ulkopuolelle.
On aika herätä vaatimaan reaaliaikaista talouspolitiikkaa. Valtion investointitukien ja infran rakentamisen ehdoksi on asetettava tiukat vaatimukset kotimaisesta jalostusasteesta, työllisyydestä ja veropohjan turvaamisesta.
Muuten olemme tulevaisuudessa tilanteessa, jossa ajamme vanhalla polttomoottorilla muiden rakentamaa ja omistamaa sähköistä tulevaisuutta karkuun.
Tapani Mäkinen
Raahe