Elokapinan teltat ovat vihdoin poistuneet pääkaupunkimme kaduilta syksyn myötä. Päältä vihreä, mutta sisältä kommunismin punainen liike jätti jälkeensä valtavan mediakeskustelun.
Elokapina on omien sanojensa mukaan ulkoparlamentaarinen liike, jonka työkaluna on kansalaistottelemattomuus, eli suomeksi sanottuna lakien määrätietoinen rikkominen. Liikkeen tavoitteita ovat ilmastohätätilan julistaminen, antikapitalistisen yhteiskuntajärjestyksen rakentaminen ja kansalaisraatien perustaminen.
Tähän mennessä liike on lietsonut paniikkia ja hysteriaa, tukkinut teitä, kahlinnut joukkojaan valtioneuvoston linnan oviin, tuhlannut virkavallan kallisarvoista aikaa sekä hidastuttanut oikeuslaitoksen toimintaa. Kaiken huipentumana toimintaa on pyritty pukemaan näennäisesti akateemiseen kaapuun, jolla sen laittomuutta perustellaan.
Kapinallisten harmiksi Suomi ei ole desibelidemokratia, jossa kovaäänisin voittaisi, vaan tasavaltainen demokratia, jossa päivän päätteeksi valta on kansalla. Suomi on myös maa, joka on lailla rakennettu. Heikoin perustein valittu kansalaistottelemattomuuden tie pyrkii murentamaan kumpaakin hyvinvointimme perustaa.
Lain ja järjestyksen selkeäsanainen puolustaminen ääriliikkeitä vastaan on osoittautunut kiusallisen vaikeaksi sisäisesti hajanaiselle vasemmistohallitukselle. Edes vihreiden ministereiden tuolileikki ei muuta sitä seikkaa, että niin Maria Ohisalon kuin Krista Mikkosen on ollut käsittämättömän vaikeaa suhtautua lakien rikkomiseen sisäministerin velvollisuuksien vaatimalla tavalla.
Tavallisen kansalaisen silmin on vaikea nähdä, miten lakien valikoiva noudattaminen voisi Suomen kaltaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa "täydentää demokratiaa".
Vielä vaikeampaa on nähdä, miten ministereiden arkuus lainrikkojien edessä ylläpitää oikeusvaltiotamme.