Viime aikoina olen kiinnittänyt huomiota siihen, miten Suomessa suhtaudutaan lapsiin.
Eräänä aamuna bussissa istui nuori äiti kolmen pienen lapsen kanssa. Vauva itki, kaksi muuta lasta leikkivät pehmolelulla ja äiti yritti parhaansa mukaan hyssytellä kaikkia. Takaani kuului tuhahdus. Käännyin katsomaan. Noin keski-ikäinen mies tuijotti lapsia vihaisesti ja työnsi nappikuulokkeitaan syvemmälle korviinsa. Takana istui myös nuorisoporukka, jonka puheesta kuului valitusta lapsista.
Tällainen suhtautuminen ei ole minulle uutta. Olen törmännyt vastaaviin tilanteisiin julkisissa kulkuvälineissä, kaupoissa ja ravintoloissa useamminkin. En kuitenkaan ole kokenut samanlaista suhtautumista lapsiin ulkomailla.
Parisen vuotta sitten olin perheeni kanssa Norjassa kesälomareissulla. Kolme kertaa reissun aikana olin varautunut katseisiin tai tuhahduksiin, mutta joka kerralla yllätyin. Eräällä kerralla nuorin sisarukseni alkoi itkemään kaupassa. Ennen kuin kukaan meistä ehti tehdä mitään, eräs norjalainen mies pysähtyi viihdyttämään siskoani jongleeraamalla säilykkeillä. Viikon aikana Norjassa sain enemmän positiivisia kokemuksia kuin vuoden aikana Suomessa.
Saman eron olen huomannut töissä. Olen töissä ravintolassa, ja aina kun bussillinen noin 12-vuotiaita, äänekkäitä ja juoksentelevia jalkapallojoukkueen pelaajia tulee ravintolaan, suomalaiset työkaverini tuhahtelevat ja valittavat, kun jalkapallojoukkue metelöi. Ulkomaalaistaustaiset työkaverini taas ovat innoissaan, hymyilevät ja kyselevät lapsilta, miten heidän pelinsä ovat menneet.
Miksi meidän suomalaisten ensimmäinen reaktio lapsen itkuun on niin usein ärsyyntyminen? Miksi näemme lapset niin negatiivisesti? Lapset eivät itke ärsyttääkseen meitä. Lapset eivät huuda ärsyttääkseen meitä. Lapset eivät ole aikuisia, eikä heidän tarvitse toimia kuten aikuisten.
Voisimmeko seuraavan kerran, kun lapsi itkee bussissa tai riehuu kaupassa, pysähtyä hetkeksi ennen tuhahdusta? Mitä jos lapsi ei olekaan se, jonka pitäisi muuttua?
Luukas Alaranta
Oulu