Yli 1 300 kilometriä uutta Nato-rajaa Venäjän kanssa, täysin Nato-yhteensopivat asevoimat ja Venäjän hyökkäyssota käynnissä Ukrainassa. Suomen ja Ruotsin mahdollista liittymistä Natoon voi pitää monella tapaa ennakkotapauksena, jolle ei löydy hakijamaiden tai olosuhteiden osalta vertailukohtaa sotilasliiton yhdeksästä aiemmasta laajentumisesta.
Ranskalainen turvallisuuspolitiikan asiantuntija Francois Heisbourg kuitenkin muistuttaa, että kaikissa sinänsä erilaisissa laajentumisissa voi nähdä jotain yhteistä: Neuvostoliitto tai Venäjä on protestoinut niitä vastaan aina, milloin kovaäänisesti ja milloin ei niin kovaa. Tästä huolimatta kaikki laajentumiset ovat toteutuneet, eikä niiden seurauksena ole syntynyt vakavaa kansainvälistä kriisiä.
– Siis sellaista kuin Berliinin saarto tai Kuuban ohjuskriisi, Heisbourg tarkentaa.
– Tuleeko tästä (laajentumis)kerrasta erilainen, no se tiedetään varmuudella myöhemmin. Mutta selkeästi tällainen kaava on ollut olemassa, hän jatkaa.
Koko Pohjois-Euroopan asetelma muuttuisi
Suomalaisasiantuntija Henri Vanhanen nostaa esiin erityisesti poikkeukselliset kansainväliset olosuhteet ja keskustelut turvallisuusjärjestelyistä jo hakuaikana.
– Mikäli Suomi ja Ruotsi liittyvät Naton jäseniksi turvallisuusavun ja nopea prosessin myötä, edustaisi se joka tapauksessa muutosta, jossa hakijamaan turvallisuus halutaan taata jo ennen liittymistä – vaikka kyseessä eivät olisikaan artikla viiden kaltaiset turvatakuut, Vanhanen kirjoittaa sähköpostissa.
Vanhasen mukaan Suomen ja Ruotsin osalta on myös huomioitava, että kyseessä olisi geostrategisesti paljon suurempi muutos esimerkiksi Naton puolustussuunnittelun näkökulmasta kuin parissa aiemmassa laajentumisessa Balkanilla. Naton ja Venäjän rajan piteneminen muuttaisi Pohjois-Euroopan nykyistä asetelmaa, hän sanoo.
Vanhanen työskentelee tällä hetkellä kokoomuksen eduskuntaryhmän ulkopoliittisena asiantuntijana.
Laajentumisten mielekkyyttä pohdittiin 1990-luvulla
Heisbourgin mukaan Naton ensimmäinen laajentuminen Kreikkaan ja Turkkiin sujui melko nopeasti. Toisin oli myöhemmin 1950-luvulla Länsi-Saksan osalta, koska ratkaistavana oli laajempi kysymys Saksan uudelleenaseistamisesta.
– Neuvostoliiton vastustus oli tietysti raivokasta, mutta sen seurauksena ei syntynyt suurta kriisiä. Vastatoimi oli Varsovan liiton perustaminen, Heisbourg kertoo.
Saksaan jouduttiin palaamaan vielä Saksojen yhdistyessä 1990, jolloin myös entisen DDR:n alueesta tuli Nato-maaperää.
Natossa ryhdyttiin 1990-luvulla pohtimaan lisälaajentumisten mielekkyyttä. Heisbourgin mukaan erityisesti Yhdysvalloissa oltiin varauksellisia, mutta lopulta uusien maiden ottaminen täysjäseniksi todettiin parhaimmaksi vaihtoehdoksi. Unkari, Tshekki ja Puola kutsuttiin aloittamaan jäsenyysneuvottelut 1997 ja samana vuonna Nato ja Venäjä allekirjoittivat sopimuksen, johon on kirjattu kaikkien maiden oikeus päättää itsenäisesti omista turvallisuusratkaisuistaan.
Heisbourgin mukaan ensimmäisissä laajentumisissa ei ollut käytännössä muita kriteerejä kuin ne, jotka on kirjattu Naton peruskirjan 10. artiklaan: pitää olla eurooppalainen valtio, joka voi myötävaikuttaa Pohjois-Atlantin alueen turvallisuuteen.
– En usko, että juuri kukaan välitti asevoimien yhteensopivuudesta, kun Turkki ja Kreikka liittyivät. Näihin asioihin alettiin kiinnittää enemmän huomiota vasta 1990-luvulla, Heisbourg kertoo.