Kansanedustaja Pekka Aittakummun kirjoitus (Kaleva 27.9./Lukijalta) sai voimakkaan vastareaktion kolmen kommentin muodossa. Näytti melkein siltä kuin gender-ideologian innokkaat kannattajat olisivat käyneet puolustukseen, mutta eihän gender-ideologiaa ole olemassa (Mirjami Raution mielipidekirjoitus Kaleva 30.9.), sehän on vain konservatiivisen “antigender-liikkeen” keksintöä (Jiko Kylénin mielipidekirjoitus Kaleva 3.10.).
Kylén syytti mielestäni perusteettomasti kirjoituksessaan Pekka Aittakumpua transfobisuudesta, sillä en henkilökohtaisesti löytänyt uudelleenlukemisen jälkeen Aittakummun kirjoituksesta yhtään kohtaa, jossa hän olisi osoittanut pelkoa, inhoa tai vihaa transihmisiä kohtaan.
Itse asiassa hän puolusti kirjoituksensa loppupuolella transihmisiä, tai ainakin sitä osaa transpopulaatiosta, jotka eivät koe sukupuolen moninaisuusajattelua omakseen.
Transihmiset kun ovat kuten tavalliset ihmiset, heitä on joka lähtöön ja heissä on eri tavalla ajattelevia. Heissäkin on konservatiiveja. Kaikki transihmiset eivät välttämättä asetu uhri-kategoriaan. Kaikki transihmiset eivät loukkaannu siitä mitä ihmiset sanovat tai kirjoittelevat netissä tai mielipidepalstalla.
Biologisesti tarkasteltuna sukupuoli on hyvin yksiselitteinen asia. Jos eliö tuottaa siittiöitä, on se uros. Jos se tuottaa munasoluja, on se naaras. Ihmisistä puhuttaessa vastaavat termit ovat mies ja nainen. Jos eliö ei tuota kumpaakaan, siittiöitä tai munasoluja, on se teknisesti sukupuoleton.
Ajatus siitä, että tämän kolmijaon lisäksi olisi olemassa sukupuolten moninaisuus, on uusi ja radikaali ajattelutavan muutos. Aikaisemmin sukupuolten moninaisuutta kutsuttiin yksinkertaisesti vain erilaisten persoonallisuuksien kirjoksi.
Jos ihmisen sukupuolikokemus poikkeaa syntymässä määritetystä, emme kykene todentamaan tätä kokemusta yleensä konkreettisesti, sillä kokemus on subjektiivinen. Joten kysymys siitä onko olemassa sukupuolen moninaisuutta näyttää minulle siltä, että se on tavallaan uskon asia, tai riippuvainen ideologisesta vakaumuksesta.
Sukupuolen moninaisuus näyttää oikeastaan siltä, että hyvin yksinkertaisesta asiasta eli sukupuolesta, on tehty tarkoituksellisen monimutkainen. En ole ollenkaan varma, onko itsensä määrittelykysymyksen laajentaminen hyväksi identiteettiään etsivän teini-ikäisen kehitykselle, vai lisääkö se ahdistusta.
”Valinnanvapauden paradoksi” on se, että valinnanvaran lisääntyessä ihminen ei välttämättä koe vapautta, vaan lamaannusta liiallisten mahdollisuuksien edessä. Sukupuoliristiriidan kokemuksen esiintyvyyden on arvioitu olevan väestössä 1:500. Miksi näin suhteellisen marginaalinen ilmiön vuoksi pitää Euroopan parlamenttia myöten antaa ohjeistuksia sukupuolineutraalista kielenkäytöstä? Ketä se oikeastaan palvelee?
Jarkko Harakka
Oulu