Nainen kuuli keväällä olevansa vakavasti sairas. Maailma seisahtui ja pää täyttyi kysymyksistä.
Diagnoosista on kulunut yli puoli vuotta. Potilas saa hoitoa, mutta erikoislääkärin puheille hän on päässyt tasan kahdesti. Moni kysymys on jäänyt vastausta vaille.
Tänään eletään yhtä sosiaali- ja terveyspalveluiden rakenneuudistuksen, sote-uudistuksen tärkeistä päivistä. Pääministeri Juha Sipilä (kesk.) on luvannut kertoa, kuinka monta sote-aluetta maahan tulee.
Itsehallintoalueista päättäminen on ollut vaikeaa, koska kyse on vallan ja valtavan rahamäärän uusjaosta. Kun niistä puhutaan, poliittiset intohimot pompsahtavat esille.
Kunnat ja kuntainliitot pitävät tiukasti kiinni omista terveyskeskuksistaan, päättäjät omasta ja oman puolueensa vallasta. Alan ammattijärjestöt vaanivat, ettei heidän jäsentensä etuja päästä niistämään. Potilas saattaa unohtua kaikilta.
Isolla sote-remontilla maan hallitus tavoittelee palvelujen saatavuuden parantamista samalla kun se haluaa suitsia koko ajan käsistä karkaavia kustannuksia.
Sosiaali- ja terveysministeriön mukaan ”uudistuksen tavoitteena on ihmisen hyvinvoinnin ja terveyden kannalta tärkeä palveluketjujen saumaton kokonaisuus ja toimivammat peruspalvelut”.
Minkälaisesta ketjusta ja palvelukokonaisuudesta kertoo, että omasta hengestään huolta kantava ei pääse edes näkemään lääkäriä?
Pulmat terveyspalveluiden rahoituksessa ovat tuttuja. Palvelut ovat kalliita ja maksajilla, kunnilla, lompsa tyhjänä. Monella kunnalla on tekemistä oman terveyskeskuksensa rahoittamisessa saati sitten erityissairaanhoidon maksujen hoidossa.
Sosiaali- ja terveyspalveluiden uusi maksumies on jo löydetty. Hallitus on päättänyt, että se on valtio. Vielä on auki, miten raha kerätään.
Yhden vakavasti sairaan kokemus kielii terveydenhuollon toiminnan vaikeuksista. Samanlaisia kertomuksia on paljon ja niissä puhutaan asioista, joista monet olisi voitu korjata ilman valtavaa sote-mullistusta.
Osa terveyskeskusten ja sairaaloiden toimintatavoista on jämähtänyt aikaan, jona kaarimalja oli hienointa tekniikkaa sairaalasängyn vieressä. Tekemisen tapoja ei kyseenalaisteta, ehkä siksi, että erikoisiin käytäntöihin on totuttu tai siksi, että sairaaloiden ylikehittynyt hierarkia estää sen.
Kyse voi olla siitäkin, että ison yksikön toimintaa johtaa hoitoalan osaaja, vaikka tarve olisi johtamisen ammattilaisesta. Siellä, missä on ollut vahvoja johtajia ja kuntapäättäjiä, on toimivia terveyskeskuksia ja sairaaloita.
Sairaalle ihmiselle sote-alueiden määrällä tai päättäjien poliittisilla voimasuhteilla ei ole mitään väliä. Sillä on, saako hän oikeaa hoitoa oikeaan aikaan ja oikeassa paikassa.
Sote-remontin pitää näkyä jokaisen sairaalaosaston kansliassa. Jos ei näy, remontti jää kesken.
Viimeistään, kun palvelujen maksaja vaihtuu, pitää tutkia, mitä lääkärit ja hoitajat tekevät. Tekevätkö he asioita, joita pitääkin ja joihin heidät on koulutettu? Onko järkeä, että kirurgi painii tietokoneen kanssa kun pitäisi leikata? Viekö joutavanpäiväinen kirjaaminen ajan potilaalta?
Sote-päättäjille tekisi terää katsella asioita sairaalasängyn pohjalta. Kun makaa kolmekin päivää keskussairaalassa odottamassa leikkausta ja operaatio aina siirtyy, tulee mieleen toive, että kaikki leikkaussalit olisivat käytössä iltamyöhään.
Ravinnottoman päivän iltana saattaa pohtia niinkin hurjia, että lääkärien vuorotyö vähentäisi kallista odotusta. Se ajatus menee kyllä ohi, kun saa sillileivän iltapalaksi.