Minussa on ollut nuoresta saakka vahva halu auttaa muita ihmisiä. On ollut päivänselvää, että toisista pidetään huolta, että yhteiskuntaa rakennetaan yhdessä ja että ketään ei jätetä yksin silloin, kun omat voimat eivät riitä. Siksi juuri nyt on vaikea ymmärtää, mitä yhteiskunnassamme tapahtuu.
Julkista rahaa on liian vähän suhteessa tarpeisiin. Sosiaali- ja terveyspalveluista säästetään, kriteerejä tiukennetaan ja ihmiset joutuvat odottamaan hoitoa, kuntoutusta ja apua yhä pidempään. Tosiasia kuitenkin on, että ihminen ei muutu vähemmän avun tarpeessa olevaksi sillä, että palvelu rajataan häneltä pois.
Kun julkinen palvelu ei kanna, rinnalla ovat pitkään olleet sosiaali- ja terveysalan järjestöt. Ne ovat toimineet suomalaisen yhteiskunnan turvaverkkona. Järjestöissä tarjotaan vertaistukea, neuvontaa, vapaaehtoistoimintaa, apua arkeen ja ennen kaikkea yhteyttä toisiin ihmisiin. Järjestöt tavoittavat myös niitä, jotka eivät aina löydä tai pysty käyttämään julkisia palveluita.
Tunnen hyvin sote-järjestötyön sekä työni, mutta myös vapaaehtoistyökokemukseni kautta. Olen toiminut kuuden vuoden ajan vapaaehtoisena tukihenkilönä nuorille, jotka opettelivat itsenäistä elämää laitoslapsuuden jälkeen. Harjoittelimme asioita, jotka monelle ovat itsestäänselvyyksiä: kodin hoitamista, laskujen maksamista ja oman arjen rakentamista.
Kun oma lapseni oli pieni, löysin perhekahvilatoiminnan. Olin paljon kotona ja kaipasin arkeen seuraa ja vertaistukea. Järjestö tarjosi puitteet, mutta toiminta syntyi tavallisista vanhemmista. Kokoonnuimme, juttelimme, järjestimme tekemistä ja autoimme toinen toistamme selviämään pikkulapsiarjesta.
Molemmissa esimerkeissä tarvittiin ammattilaisia koordinoimaan ja johtamaan toimintaa, mutta valtava osa työstä syntyi vapaaehtoisten ihmisten halusta auttaa toisiaan. Tämä piirre tekee sote-järjestöistä erityisiä. Ammattilaisten ja vapaaehtoisten yhteisestä työstä syntyy kustannustehokasta, vaikuttavaa ja laadukasta toimintaa.
Tätä minä pelkään nyt menetettävän, sillä sote-järjestöt ovat nyt kovien aikojen äärellä rahoitusleikkausten vuoksi. Rahoitusleikkaukset ovat jo nyt näyttäytyneet henkilöstön irtisanomisia ja toiminnan loppumisena. Tämä tarkoittaa sitä, että joku jää ilman sitä ihmistä, ryhmää, vertaistukea tai apua, jonka varassa hän on ehkä juuri ja juuri pysynyt pinnalla.
Pelkän puhumisen sijaan olen tottunut itse tekemään ja toimimaan. Nyt olo on kuitenkin voimaton. Siksi vetoan niihin, joilla on mahdollisuus vaikuttaa: Pysähtykää ja miettikää, mitä olette tekemässä.
Jos järjestöjen työn arvo ei tunnu riittävältä perustelulta, katsokaa asiaa edes rahan kautta. Meillä ei yksinkertaisesti ole varaa säästää pois toimintaa, joka ehkäisee ongelmia, täydentää julkisia palveluita ja pitää ihmisiä kiinni elämässä.
Sote-järjestöt ovat turvaverkko yhteiskunnassa, jossa palveluita karsitaan, kriteerejä tiukennetaan, siiloja syntyy ja ihmiset putoavat väliin. Juuri nyt sitä verkkoa pitäisi järjettömän leikkaamisen sijaan kutoa tiheämmäksi.
Sanna Laine
aluevaltuutettu, maakuntavaltuutettu, kunnanvaltuutettu (sd.), hallintotieteilijä ja sosiaalialan asiantuntija, Kempele