Kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan, Eurooppa heräsi tukemaan oikeutettua puolustusta. Toimitettiin aseita, avattiin ovia pakolaisille ja perustettiin tukimekanismeja. Mutta kaiken keskellä on yhä joukko ihmisiä, joiden hätä jää näkymättömäksi – sodan unohtamat.
Vammaiset ihmiset, vanhukset ja vähemmistöt ovat edelleen niitä, joiden kohtalot eivät ylitä uutiskynnyksiä, eivätkä aina edes järjestöjen avustuskynnystä. He eivät mahdu tankkeihin, eivätkä pääse pakoon kellariin, saati rajan yli. He elävät siellä, missä pommit putoavat, mutta mistä kamerat ovat jo poistuneet.
Kansainvälisten raporttien mukaan Ukrainassa on miljoonia vammaisia henkilöitä, joista suuri osa elää eristyksissä ilman asianmukaista apua. YK:n selvitykset osoittavat, että monet eivät saa edes tietoa evakuoinneista, koska tieto ei tavoita heitä esteettömässä muodossa. Monilla ei ole henkilökohtaista apua, ei toimivia apuvälineitä, ei varaa lääkkeisiin. Sairaaloita on pommitettu, ja moni menetti liikkumismahdollisuutensa kirjaimellisesti yön aikana.
Sama pätee vanhuksiin – usein yksin jääneisiin, sairaisiin ihmisiin, jotka eivät jaksa paeta. On tapauksia, joissa omaiset ovat lähteneet ja jättäneet vanhuksen taakse – ei siksi, että haluaisivat, vaan koska heillä ei ole muuta vaihtoehtoa. Tähän tuskaan emme ole varautuneet tarpeeksi.
Vähemmistöt, kuten romanit ja seksuaalivähemmistöt, kohtaavat vielä lisäkerroksen haavoittuvuutta. Heihin kohdistuu syrjintää jopa pakolaispoluilla, ja heidän oikeutensa jäävät helposti marginaaliin myös avunannon järjestelmissä.
Kysymys kuuluu: miksi emme puhu tästä?
Suomessa ja Euroopassa puhutaan oikeudenmukaisuudesta, mutta meidän on katsottava tarkemmin, ketä oikeudenmukaisuus todella tavoittaa. Avun eetos ei saa sulkea ketään ulos – ei edes niitä, jotka eivät mahdu perinteiseen sankaritarinaan.
Tämä ei ole vain moraalinen kysymys, vaan myös strateginen. Kun sodan runtelemassa maassa rakennetaan jälleen tulevaisuutta, ketkä jäävät perustusten ulkopuolelle?
Suomi voisi tehdä enemmän. Olemme tunnettuja koulutuksesta, sosiaaliturvasta ja ihmisoikeuksien puolustamisesta. Nyt meillä olisi mahdollisuus kohdistaa tukea erityisesti haavoittuvimmille. Voisimme suunnata humanitaarista apua vammaisten ja vanhusten evakuointiin, tukea esteettömiä viestintäkanavia tai kouluttaa paikallisia järjestöjä inklusiiviseen kriisinhallintaan. Tämä vaatii tahtoa ja tarkkuutta – mutta ei ole mahdotonta.
Meillä on asiantuntijoita, kokemusta ja järjestöjä, jotka tietävät, mitä tehdä. Tarvitaan vain poliittinen päätös asettaa heidät keskiöön.
Sota ei ole ohi, eikä auttamisen eetos saa hiipua. Nyt on hetki muistaa ne, jotka ovat liian usein jääneet huomaamatta.
Emme saa tottua siihen, että aina joku jää jälkeen.
Lassi Murto
Helsinki