Olen syvästi loukkaantunut ja järkyttynyt Kalevan 17.2. lastensuojelun laitoshoidon tilaa koskevasta jutusta. Lastensuojelun sijaishuollon entiset ja nykyiset työntekijät ovat joutuneet maalittamisen kohteeksi.
Me olemme varmasti virheitä tehneet, mutta nyt julkinen keskustelu tuntuu keskittyvän vain siihen. Mitä sillä saavutetaan tai haetaan? Miten näkyvät mediassa ne kymmenet tuhannet hyvät päivät, onnistumiset, yhteiset itkut ja naurut. Lasten kanssa yhdessä eletty elämä? Ei mitenkään, kun se ei kiinnosta ketään. Se ei ole mediaseksikästä eikä myyvää.
Miten, milloin ja miksi meistä työntekijöistä on alettu tekemään pahiksia? Kukaan lastensuojelutyöntekijä ei pahuuttaan ole alalle kouluttautunut tai tässä työssä jaksanut. Millä me sitten on jaksettu?
Me jaksamme sillä tiedolla, että mitä me oikeasti olemme tehneet ja sillä suoralla palautteella, mitä me entisiltä lapsilta saamme, kymmenienkin vuosien päästä. Me jaksamme sillä, että nämä lapset pääsääntöisesti onnistuvat. Jokainen omalla tasollaan, sillä omankokoisella onnistumisella.
Älkäämme unohtako, että näillä lapsilla on ollut hätä jo ennen lastensuojelulaitokseen sijoittamistaan. Heillä on syntynyt vääriä käyttäytymismalleja eivätkä ne poistu yhtäkkiä, kun lastensuojelulaitoksen kynnyksen yli astutaan. Ne jatkuvat vielä, ennen kuin niitä saadaan purettua ja lasta autettua oppimaan uusia toimintatapoja. Mutta jotkut heistä ovat niin rikki, että mikään ei auta. Ja silti me sijaishuollon työntekijät edelleen vain yritämme.
Me olemme kuulleet lapsia, tehneet perhetyötä, kääntyneet psykiatristen osastojen puoleen lasten asioissa, olemme käyttäneet A-klinikoita, eläimiä, lääkäreitä, kollegoita, vertaistukea, psykiatreja, sairaanhoitajia, olemme seisseet vaikka päällämme löytääksemme apua näille lapsille.