Brightboy esiintyy tänään ravintola Kultakalassa Kalajoella.
Helsinkiläinen Brightboy osaa laulunkirjoittamisen taidon. Bändin tarttuvat ja energiset kappaleet kuulostavat samanaikaisesti tutuilta ja tuoreilta. Parempia ominaisuuksia pop-yhtyeen sävellyksille on vaikea kuvitella.
Brightboy kuulostaa tarpeeksi modernilta kiinnostaakseen virtauksia nuuhkivia trendisettereitä, mutta siinä on myös samaa ajatonta charmia kuin missä tahansa klassisessa popissa Beatlesista Blondieen.
"Pyrin ihan tietoisesti yhdistämään erilaisia elementtejä populaarimusiikin historiasta ja niin laajalta skaalalta kuin vain pystyn", bändin nestori, 28-vuotias laulaja-kitaristi Antti Westman tunnustaa.
"Avainsana on ennakkoluulottomuus. Minulle ei ole väliä sillä mikä musiikkityyli on, kunhan se toimii meidän jutussa. Me kaikki kuuntelemme hirvittävän paljon erilaista musiikkia. Se kuuluu omassa jutussamme."
Sävellyksistä ja useimmista sanoituksista vastaavan Westmanin henkilökohtaiset suosikit tulevat enimmäkseen 1960-luvulta.
"Ensin pitää mainita klassiset Beach Boys ja Beatles. Kaiken muun ohi menee kuitenkin The Zombies, jonka Odessey And Oracle on levy, jota jaksan kuunnella uudestaan ja uudestaan. The Kinks on myös hyvin tärkeä bändi. Ray Daviesin tekstit ovat nerokkaita."
Myös omien sanoitusten sisältö on tärkeää Westmanille.
"Olen jonkinlainen fiktiivinen dokumentaristi. Sanoituksista ei pysty koskaan sulkemaan omaa elämään pois. Ulkopuolista maailmaa peilaa aina omien kokemusten kautta. Yhdistelen kavereilta kuulemiani tarinoita kokemuksiini. Yritän kirjoittaa asioista mahdollisimman selkeästi: tärkeintä on saada tarina ja viesti menemään perille, vaikka se pitäisi kertoa hieman naivisti."
Vaikka Brightboy on perustettu Helsingissä, ovat yhtyeen jäsenet kotoisin enimmäkseen muualta. Antti Westman ja rumpali Eero Alasuutari ovat lähtöisin Tampereelta, kosketinsoittaja Sami Suova Valkeakoskelta ja kitaristi Ville Moilanen Mikkelistä. Kaikki ovat virallisesti opiskelijoita.
Henkilökohtaisista syistä eronneen basisti Henri Lidslen korvannut helsinkiläinen Jesse Valo löytyi läheltä.
"Otettiin Jesse bändiin pelkästään nimen takia. Käytiin ensin läpi Nigthwishin, Apocalyptican ja Rasmuksen pikkuveli- ja pikkusiskokatraat, kunnes päädyttiin Villen broidiin", Alasuutari, 23, leukailee.
"Oikeasti Jesse löysi meidät jo kun hän oli levy-yhtiö HMC:llä töissä. Hän on seurannut touhujamme alusta asti, ja oli hyvänä ystävänä luonnollinen valinta."
Mistä reilusti alle kolmikymppiset pojankoltiaiset ovat löytäneet noinkin vahvan kipinän 1960-luvun musiikkiin?
"Yksi konkreettisimmista muistoista lapsuudesta on se, kun tuli isän vuoro laulaa tuutulaulu. Se otti aina esille sellaisen haperoituneen keltaisen kirjan, jossa oli Bob Dylanin sanoituksia ja lauloi sieltä jotain", Eero kiittelee.
"Minulla on kaksi vanhempaa isoveljeä, joista toinen, Sulo, oli aikoinaan tuomassa Suomeen psychobilly -musiikkia. Hän soitti 1980-luvun alussa Rock-Olan Lost Souls -nimisessä bändissä rumpuja ja kuunteli kotona ihan älyttömästi kaikkea. Mieleen ovat jääneet etenkin 1950-60 luvun tyttöbändit, kuten Shirelles", Antti muistelee.
Heikommillakin eväillä on lähdetty maailmaa valloittamaan.
