Suomen ammattiliittojen keskusjärjestön SAK:n puheenjohtaja Lauri Ihalainen tokaisi Talouselämä-lehden haastattelussa 2002, että "meille kuuluu kaikki paitsi ulkopolitiikka". Mikäli se on SAK:sta kiinni, pian tuokin pikku puute näyttäisi tulevan korjatuksi.
Tilaisuus tulee ensi tammikuun presidentinvaaleissa. Suomen mahtavin etujärjestö on asettunut tasavallan presidentti Tarja Halosen uudelleenvalinnan taakse. Jos ja kun Halonen huudetaan presidentiksi, SAK tulee vaikuttaneeksi myös ulkopolitiikkaan. Se haluaa olla presidentintekijä.
Asialla on tärkeä periaatteellinen puolensa. Vaikka SDP:n ja SAK:n raja on monesti häilyvä, on hyvä kysyä, missä määrin perinteisen politiikan kanssa ainakin muodollisesti vähemmän tekemisissä olevan etujärjestön on sopivaa liputtaa kaikkien jäsentensä nimissä yhden ehdokkaan puolesta.
Yli miljoonan jäsenen SAK valitsi sinänsä yllätyksettömästi puolensa jo valtuustonsa toukokuisessa kokouksessa. Valtuusto ilmoitti, että "SAK:n väki on valmis toimimaan sen puolesta, että Tarja Halonen tulee valittua uudelleen jatkamaan työtään". Valtuusto peräsi asian varmistamiseksi laajaa, poliittisesti rajat ylittävää kansanliikettä ja linjasi, että "SAK on valmis osallistumaan tähän kansanliikkeeseen".
Johtaja Matti Tukiainen kertoi tiistain Kalevassa, että SAK voi tukea rahallisesti myös muita pääehdokkaita. Korjausliike tuli sen jälkeen kun etujärjestöä oli alettu arvostella Halosen yksipuolisesta tukemisesta.
Nimeltä mainittua presidenttiehdokasta tukeva järjestöpäätös on SAK:laisen miesmuistin mukaan laatuaan ensimmäinen. Päätöstä edesauttoi se, että SAK:n demarit ja vasemmistoliittolaiset ovat samalla kannalla. Monet ay-johtajat tukivat esimerkiksi Mauno Koivistoa presidentiksi, mutta järjestöpäätöksiä ei tehty.
Kuusi vuotta sitten tilanne oli toinen kuin nyt. SAK ei järjestönä asettunut Halosen taakse, vaikka sen johtohahmot liputtivat avoimesti hänen puolestaan. Halosen kannatus oli vuoden 1999 loppupuolella vielä niin alhaalla, että silloin SAK:n tuenosoituksella olisi varmasti ollut jopa käytännön merkitystä. SAK:lla oli tuolloinkin sormensa pelissä sikäli, että Halosen kansansuosio kääntyi nousuun sen jälkeen kun hän oli puhunut SAK:n valtuuston kokouksessa marraskuussa.
SAK:ssa oli vuoden alussa noin 1 050 000 jäsentä, joista naisia oli 46 ja miehiä 54 prosenttia. Vaikka jäsenistöstä melkoinen osa äänestää vaaleissa varmasti SDP:n tai vasemmistoliiton ehdokkaita, presidentinvaaleissa Halosta, läheskään kaikki eivät yhtä varmasti näin silti tee. Jäsenistä jokin osa äänestää presidentinvaaleissa Matti Vanhasta, Sauli Niinistöä ja muita ehdokkaita, sanoipa keskusjärjestö mitä tahansa.
Koska presidentin valinta on voimakkaasti henkilövaali, monet äänestäjät jättävät etujärjestöjen ja jopa puolueiden kannanotot omaan arvoonsa. Haloselle ennakoitu äänivyöry tuskin suurenee tai pienenee sen mukaan, kuinka uutterasti etujärjestöväki asettuu tai ei asetu hänen taakseen. Olisi yllätys, jos Halonen ei tulisi joka tapauksessa valituksi.
Jo alkuvuodesta keskusteltiin vilkkaasti, sitoutuvatko keskusta ja kokoomus etukäteen asettumaan mahdollisella toisella kierroksella avauskierroksen eniten ääniä saavan porvariehdokkaan taakse. Keskustelu on sittemmin vaiettu kuoliaaksi. Äänestäjät eivät pidä siitä, että heillä spekuloidaan ja heitä ohjaillaan äänestämään haluttua ehdokasta. SAK pyrkii vaikuttamaan jäsenistönsä äänestyskäyttäytymiseen asiassa, joka ei ei kuulu edes sen toimenkuvaan. Aivan kuin yli miljoona täysikäistä kansalaista ei osaisi itse päättää, ketä äänestää seuraavaksi tasavallan presidentiksi.
Presidentti Urho Kekkosen valtakaudella puolueet lopulta kilvoittelivat siitä, missä järjestyksessä ne saivat asettua hänen uudelleenvalintarintamaansa. Tapa kuvasti aikaansa, ja tukijoukot kisasivat paitsi Kekkosen myös Neuvostoliiton suosiosta. Vanhanaikainen tyyli sopii huonosti omaa järkeään käyttäviin nykysuomalaisiin, eivätkä siihen pakota enää edes ulkopuoliset voimat. Brysselin EU-bunkkereissa ei liene ulkopolitiikan oikeaoppisuutta vahtivaa kirjuria.
SAK:n vanavedessä sen useat jäsenjärjestöt ja ehkä jokin keskusjärjestökin liputtanevat syksyn mittaan Halosen uudelleenvalinnan puolesta. Radiouutiset kertoi viime viikolla sen sijaan, että esimerkiksi Akava ja MTK eivät aio järjestöinä ottaa presidentinvaaleihin kantaa. Myös työnantajien EK aikoo pysyä tässä asiassa vaiti.
Etelärannassa muistellaan vieläkin häpeän tuntein vuoden 1982 presidentinvaaleja, joiden ehdokasasetteluun tuolloinen Teollisuuden keskusliitto TKL yritti kömpelösti vaikuttaa. TKL asettui marraskuussa 1981 keskustapuolueen sisäisessä ehdokastaistelussa Ahti Karjalaisen kannalle, tosin mainitsematta häntä nimeltä. MTK:n johtohahmot taiteilivat samassa tilanteessa kieli keskellä suuta.
On tietysti helpompi olla todennäköisen voittajan kuin todennäköisen häviäjän puolella. Ehdokas olisi tietysti lyhytnäköinen, jos hän hylkisi tuen tarjoajia. SAK:n tapauksessa se tarkoittaa rahaa ja runsaasti talkootyövoimaa.
Yksityishenkilönä itse kukin saa tietysti tukea ketä haluaa, mutta kun etujärjestö menee jonkun taakse, herää aina kysymys, miksi se ottaa jäsentensä nimissä kantoja kysymyksessä, joka ei ole ay-asia ja josta kaikki jäsenet eivät varmasti ole samaa mieltä.