Ottaessani iloisesti yllättyneenä vastaan nopean ajan leikkauspöydälle viime syksynä, en osannut ajatella, että tapauksesta ”maksetaanko palkka kirurgin määräämältä sairauslomalta” tulisi koko kunnan asia.
On todella mielenkiintoista, miten sairaustodistuksen saapuessa työpaikalle jokaisesta kunnan työntekijästä tulee yhtäkkiä terveysalan ammattilainen. Kirurgin päätöstä vastaan liittoutuivat yhtä lailla niin rehtori, henkilöstöpäällikkö kuin sivistysjohtajakin. Fraasia ”minä nyt päätän” käytettiin huolettomasti perustelemaan asiaa.
Vaihtelevin perustein kyseessä ei ollut ”sairaus” tai sitten kyseessä oli vain ”kauneusleikkaus”. Viimeisenä oljenkortena ennen myöntävää päätöstä kouluni oli kuuleman mukaan soitellut ”etelän kouluja” läpi hakeakseen vahvistusta siihen, ettei missään ole tällaisesta maksettu.
Tämän näen kasvattajana isona ongelmana yhteiskunnassamme tällä hetkellä. Miksi tehdä itse mitään, jos toinenkaan ei tee? Miksi olla itse se ensimmäinen muutoksen ääni, kun voi säästää muutaman tuhatta kunnan budjetista?
Vasta virallisen valitukseni myötä, jossa selkeästi itse argumentoin oikeuksistani, kielteinen päätös pyörrettiin. Suurin vastuu on siis edelleen yksilöllä sairauspalkan suhteen. Tämä luo turhaa vastakkainasettelua johdon ja oikeuksistaan kiinni pitävien työntekijöiden välille.
Todellisuudessa työpaikalla ei tulisi olla mitään oikeutta nähdä sairaustodistuksen syytä, oli sairauspoissaolon syy mikä tahansa. Sillä vain mahdollistetaan epätasa-arvoista kohtelua. Kysynkin ammattijärjestöiltä ja Suomen valtiolta, eikö olisi jo aika linjata kunnolla ja yksiselitteisesti kaikkien terveyttä edistävien hoitojen palkallisuudesta kaikille työntekijöille.
Nuorena opeopiskelijana aikoinaan ajattelin naivisti, että kyllähän opetusalalla asiat sujuvat – olemmehan yleissivistävän koulutuksen airut ja opetamme sukupuolten moninaisuudesta ja tasa-arvosta arjessamme (kts. Opetushallitus 2014: 14–17, 18).
Kuinka väärässä voi nuori idealisti ollakaan. On työssä jaksamisen ja turvan tunteen hajottavaa joutua tappelemaan samoista perusoikeuksista, jotka toiset saavat kyselemättä. Olen aika varma, että mitään ongelmaa ei olisi ollut, jos paperissa ei olisi lukenut poissaolon syynä ”F64.8. – muunsukupuolisuus”.
Nyt koitankin ajatella, että vaikka tapauksen hoitaminen ajoi itseni sairauslomalle, on tärkeää, että jäin vaatimaan sen, mikä meistä jokaiselle kuuluu. Ennakkotapauksia ei synny, jos yksilöt eivät sanoita omia oikeuksiaan ääneen tässä ahneessa ja muutosta vastaan haraavassa maailmassa.
Haluan sanoa teille, joita kaikista lakiuudistuksista huolimatta vähemmistövero tuntuu vaanivan joka nurkalla, että jokaisella on oikeus vaatia tasa-arvoista kohtelua. Kaatakaa aidat, rikkokaa lasikatot ja ottakaa kantaa. Yhteiskunnan on pakko taipua muutoksen edessä, jos riittävän kovaan ääneen perustellen sitä vaadimme.
Janna Junnonaho
äidinkielen ja kirjallisuuden lehtori, Oulu
Mielipidekirjoitusta oikaistu 9.4. kello 17.28: Kirjoituksessa oli aiemmin virheellisesti ICD-koodi F64.1. vaikka oikeasti kyseessä on F64.8.