Kolumni
Ollaan Piteåssa, suomeksi Piitimessä, pohjoisruotsalaisessa pikkukaupungissa suunnilleen Iin korkeudella.
Kaupungissa on Ruotsin vanhin, vuonna 1961 perustettu kävelykatu. Kun asukkaita on vain parikymmentä tuhatta, on selvää, ettei autoton katu voi säilyä elävänä. No parking, no business, sanoi entinen tavaratalokauppias.
Nyt on kuitenkin niin, että tyhjää liiketilaa ei kävelykadun varrella näy. On monia pikkuliikkeitä, muutama kahvila sekä useampi ravintola, joiden terassit ovat aurinkoisena iltana täynnä väkeä ja puheensorinaa.
Talot kadun reunoilla eivät liikaa varjosta. Ja katukivetys: punertavia harkkoja, ei purkka-, oksennus- ja virtsatahrojen kirjomia pääosin harmaita laattoja. Jälkimmäisiä näkee Oulun kävelykeskustassa.
Piitime on lomarannoistaan kuuluisa ”Pohjolan Riviera”. Oulun Nallikarihan on tunnettu norjalaisten Rivierana.
Kesällä Piitimeen tuovat sykettä juuri turistit. Sen verran pieni kaupunki kuitenkin on, ettei siellä minkäänlaisen viihdekylpylän voi olettaa menestyvän. Isossa Oulussakin merikylpylästä tuli kummitustalo.
No, merenrannan tuntumassa Piitimessä seisoo trooppinen kylpylä monine altaineen ja liukumäkineen. Ovi käy vilkkaasti, vaikka hiekkarannallakin voisi nyt olla.
Jatketaan Piitimestä etelään Skellefteåhon, 78 000 asukkaan kaupunkiin.
Kaupungin vaurautta takova sampo on Northvoltin jättimäinen akkutehdas. Töissä 3500 ihmistä. Skellefteå on Ruotsin nopeimmin kasvava kaupunki.
Kaupungin toinen ylpeydenaihe on sen keskustassa: kulttuurikeskus Sara. Teatteri, kirjasto, taidehalli, hotelli ja kolme ravintolaa. Kerroksia 20. Rakennus ei ole terästä ja betonia, se on ruotsalaista puuta.
Turvallisuushakuiset ruotsalaiset eivät näe taloa mahdollisena liekehtivänä tornina. Suomalainen vähän nikottelee.
Jos Sara olisi terästä ja betonia, kukaan ei tulisi sitä kaukaa katsomaan. Nyt tullaan.
Kolmas kohde: Uumaja. Asukkaita 133 000. Uumajan yliopistossa on 37 000 perustutkinto-opiskelijaa, sen päälle jatko-opiskelijat ja henkilökunta.
Tämä näkyy kaupungin elävyydessä, kun yliopiston keskeiset tilat kaiken lisäksi ovat keskustan tuntumassa.
Uumajassakin on kävelyvyöhyke, ja siinä on jotain samaa kuin Oulussa: harmaaseen painottuvat laatat, joissa hyvä imukyky.
Mutta on kiinnostava erokin: kävelykaduilla kasvaa kauniita, lehteviä, valkorunkoisia koivuja.
Turvallisuushakuiset ruotsalaiset eivät siis pelkää sitäkään, että koivut kaatuvat pahaa-aavistamattoman kävelijän niskaan. Kaupunki on tunnettu ja haluaa vastakin tulla tunnetuksi juuri koivujen kaupunkina.
Kolmen kaupunkikeskustan vetovoima myös hämmentää. Väen ja maan vaurausko niiden elävyydenkin selittää. Vai ovatko ruotsalaiset vain erilaista väkeä? Haluavat tulla asioimaan keskustoihin.
Oulun Rotuaari oli joskus esimerkki muille kaupungeille. Se loi oululaista kaupunkikulttuuria. Enää se ei elähdytä.
Eloa alueelle tuovat ihmiset niinä päivinä, kun heitä on liikkeellä. Olemuksellaan Oulun kävelykeskusta ei kuitenkaan kutsu vaan on valitettavan kolkko.
Alue kaipaa kipeästi kasvojenkohotusta. Lisää vihreää? Värejä? Hyvää mieltä levittäviä elementtejä? Vai onko mitään tehtävissä?
Voisiko vaikkapa Sanna Koiviston Ajan kulku -ulkoveistoksen siirtää kaupungintalon takaa kävelykeskustaan hyvää tuulta luomaan?
Jos luovaa hulluutta ei löydy oululaisia päitä yhteen lyömällä, kannattaa katsoa, mitä muualla on tehty, ajella vaikkapa Haaparannan kautta Pohjois-Ruotsiin rannikkokaupunkikierrokselle.
Uumajan koivuidea on muuten lainaa sekin, kaupungin nettisivujen mukaan 1800-luvulla Suomen rannikkokaupungeista omaksuttu.
Kirjoittaja on pääkirjoitustoimittaja