Kentältä kuuluu huolestuneita, jopa ahdistuneita viestejä. Moni kokee, kuten Helsingin Sanomien taannoisessa jutussa (HS 9.6.) eri puolelta Suomea haastateltujen osastonhoitajien suulla kuvattiin: ”Hyvinvointialueilla ollaan ajamassa kovaa vauhtia päin kiviseinää”.
Toivottavasti se ei ole konkreettisesti totta, mutta huolen taustalla on koettuja asioita.
Omaishoidon tukipäätökset venyvät. Läheisiään ympäri vuorokauden hoitavat, usein iäkkäät ihmiset uupuvat. Omaishoidon vapaita ei saa, kun ei ole päätöstäkään. Yhä useammalle päätöksen viimein saaneelle kirjekuoresta paljastuu hylsy, vaikka ympärivuorokautisen hoivan paikkoja on vähennetty kovalla kädellä.
Palvelusetelien myöntämisen perusteet ovat ratkaisukäytännössä kiristyneet. Päivystykset täyttyvät muistisairauteen sairastuneista ihmisistä, joille ei löydy oikeaa hoitopaikkaa.
Pahimmillaan he makaavat erikoissairaanhoidon kalliilla osastoilla ja vievät paikan sitä oikeasti tarvitsevalta. Tai heitä heitellään paikasta toiseen, jopa niin, että lyhyen ajan sisällä asiakas on ollut sijoitettuna useaan eri osoitteeseen.
Entä mitä tarkoittaa, kun muistisairaalle ihmiselle osoitetaan hoitopaikka kymmenien kilometrien päässä kotoa, eikä ikääntynyt läheinen pääse häntä katsomaan? Monen hätä on suuri ja aito.
Hyvinvointialueiden suunnitelmissa ja hallitusohjelmassa korostetaan järjestöjen roolia, mutta samaan aikaan suuret rahoitusleikkaukset uhkaavat viedä niiltä toimintaedellytykset.
SOSTE julkisti 16.8. laajan aihetta koskevan kyselyn tulokset. Ne kertovat, että leikkausten toteutuessa monet järjestöt saattavat joutua lopettamaan toimintansa. Se taas tarkoittaisi, että monet ihmiset jäisivät ilman kaipaamaansa apua ja julkiselle sektorille kohdistuva paine kasvaisi entisestään.
Kansalaisjärjestöjen alasajo on kova isku myös demokratian kannalta. Kolmannen sektorin kautta kaikuu monen hiljaisen kansalaisen ääni. Heidän, jotka eivät itse enää pysty tai jaksa puolustaa itseään.
Raha ei kasva puissa, mutta on syytä pysähtyä miettimään, mihin priorisoimme vähät resurssimme. Mikä on välttämätöntä?
Hyvinvointivaltio on paisunut. Saavutetuista eduista on vaikea luopua. Yhtä kaikki, asiat on pistettävä puntariin ja käsi sydämellä mietittävä, mikä on tärkeintä ja mistä sinänsä hyödyllisestä asiasta voitaisiin vähemmällä kivulla ja säryllä leikata.
Huomionarvoista on myös, että hyvinvointialueella tehty vuosikausia ja miljoonia niellyt kehittämistyö esimerkiksi ennaltaehkäisyn edistämiseksi menee hukkaan, ellei hyvien toimintamallien toteuttamiseen ole rahaa.
Uudistusta tarvitaan. Tärkeää on kuitenkin miettiä, miten uudistetaan tuhoamatta vuosikymmenten saatossa rakennettua hyvää.
Nyt tarvitaan korjausliikkeitä ja oikeaan paikkaan kohdennettuja resursseja, ettei ajeta sitä kiviseinää päin.
Paula Ylikulju
Toiminnanjohtaja, Oulun Seudun Muistiyhdistys Ry
Minna Hernberg
Vs. toiminnanjohtaja, Oulun Seudun Omaishoitajat Ry