Pyhä-Nattasen huippu näkyy kauas. Loivaliikkeinen laki hämää perillä: eihän se olekaan niin sileä ja tasainen kuin kauempaa näyttää.
Pyhä-Nattaselle johtava tie on surkea. Sodankylän Vuotsosta lähtevän ja Sompion kansallispuistoon ojentuvan tien alussa on varoitus: tie on heikkokuntoinen ja ajo on omalla vastuulla. Kunnon heikkouden toteaa kohta, on isoja kuoppia suurten kuoppien vieressä koko tien leveydeltä.
Välillä normaalimpaa soratietä ja taas noita kiusaannuttavia ja sukuhermoja vatkaavia kuoppia. Eikö Sodankylässä ole enää tiekarhuja vai eikö niitä raaskita käyttää?
Raskas lanakin traktorin perässä tekisi ihmeitä. Vai tahallaanko tie pidetään kurjassa jamassa? Entisiltä käynneiltä muistan tienviitan johdattaneen kohti tunturia, nyt on vain pieni Sompioon ohjaava viitta.
Kiusa jatkuu, jahka selviää sille toiselle parkkipaikalle. Ensimmäisellä parkkipaikalla opasviitat ovat kadonneet arvatenkin suden suuhun. Se tietää ylimääräisiä lenkkejä ja polunpätkien etsimistä.
Toiselta parkkipaikalta lähtee kulkukelpoinen sora-sepelipolku. Iloa riittää puoliväliin asti. Sitten lienee määrärahat tai työtunnit loppuneet. Matka jatkuu ryteikköpolkua pitkin. Sekin loppuu, kun päästään Pyhä-Nattasen huipun juurelle. Valtavia kivilohkareita, noita toorien pikkulapsia. Niitä pitkin joutuu hyppelemään ja kuluttamaan ikiaikaista ohutta jäkäläpeitettä.
Ihan vaan vinkiksi: kuntoportaita rakennetaan joka puolella valtakuntaa ja kunnon portaita pitkin pääsee pienempienkin tunturien huipulle. Kannattaisiko ottaa mallia. Säästyisivät kivilaakiot puhtaina ja nousijoiden jalkaterät vääntymisiltä.
Itse toorit, nuo Pyhä-Nattasen salaperäiset ja mielikuvitusta herättelevät kivilaatat ovat edelleen upeat.