Jonkin aikaa sitten joukko sairaanhoitopiirin johtajia esitti huolensa yliopistosairaaloiden huomioimisen ja niihin kohdistuvan rahoituksen riittävyydestä hyvinvointialueilla. Aluevaalien alla on käyty runsaasti keskustelua myös hoitajien työstä ja työvoimapulasta.
Molemmat aiheet ovat tärkeitä ja laajasti pohtimisen aihetta antavia. Itse olen viime vuosien aikana eri rooleissa joutunut ja toisaalta saanut tutustua niin perusterveydenhoitoon kuin yliopistollisen sairaalan toimintaankin. Ymmärtääkseni johtajien huolet painottuivat pääasiassa rahan vähyyteen.
Oman, läheiseni ja monen tuttavani kokemuksen perusteella vaikuttaa siltä, että huolenaiheita on myös toiminnassa.
Erikoistuvien lääkäreiden sairaalaympäristössä (OYS) tapahtuvassa koulutuksessa on tarvetta miettiä myös, miten koulutus näyttäytyy potilaan näkökulmasta.
On todella turhauttavaa kuvata omaa terveysongelmaa uudestaan ja uudestaan aina erille vastassa olevalle erikoistuvalle lääkärille. Lääkärikäynnillä ei yleensä saa vastauksia tai suunnitelmia jatkosta, vaan erikoistuva lääkäri kertoo juttelevansa asiasta toisen lääkärin kanssa.
Soitto keskustelusta tulee perästä, tai voit lukea jopa hämmästyttävän tuloksen Omakannasta. Potilaan näkökulmasta hoidosta puuttuu jatkuvuus. Eikö ole lääkärin ammattitaidon ajanhukkaa toistaa epikriiseihin samoja asioita?
Potilaan kannalta ei ole sama mitä ja miten asiat epikriisiin kirjataan. Keskustelun johtopäätöksiin vaikuttaa miten asia esitellään, ja onko erikoistuva lääkäri osannut kiinnittää huomion ongelman ja hoidon kannalta oleellisiin asioihin.
Eikö hoidon tai kuntoutuksen edistymisen kannalta olisi tärkeää, että ensimmäisellä poliklinikkakäynnillä potilaan tutkisi valmis erikoislääkäri? Sillä saattaisi olla yhteiskunnallisesti suuri taloudellinen merkitys.