Ruotsiin muutto on eräs 1900-luvun keskeisimpiä kollektiivisia kokemuksia, ja jollakin tasolla tuttu kaikille 1960--70-luvulla Pohjois-Suomessa asuneille. Muutto oli mittakaavaltaan valtava väestönsiirto, jonka suurusluokka ja merkitys selvisi vasta myöhemmin. Toisen maailmansodan jälkeen ensimmäiset vilkkaat muuttovuodet osuivat 50-luvun alkuun, seuraavat 60-luvun puoliväliin, kunnes saman vuosikymmenen lopussa alkoi ryntäys. Tuolloin Ruotsiin lähti joka sadas suomalainen, mikä oli enemmän kuin mitä samaan aikaan syntyi.
Pohjois-Suomessa oli havaittu jo aiemmin maastamuuton lisääntyneen huolestuttavasti, vaikka käytettävissä ei ollutkaan täsmällisiä tilastoja sen osoittamiseksi. Muuttaneiden määrää ryhdyttiin kartoittamaan paikallisin voimin valtiovallan vakuuttamiseksi tilanteen vakavuudesta. Se paljastui viimeistään vuoden 1970 väestölaskennassa, joka osoitti maasta "puuttuvan" lähes satatuhatta asukasta. 1970-luvun puoliväliin mennessä noin 400 000 suomalaista oli muuttanut.
Muutto oli nimenomaan pohjoissuomalaisten joukkomuuttoa. Pohjois-Suomesta lähteneitä oli suhteessa asukaslukuun moninkertainen määrä koko maahan verrattuna. Lukumääräisesti eniten lähtijöitä oli suurista asutuskeskuksista, kuten Oulu ja Tampere, mutta lähes yhtä paljon myös Rovaniemen maalaiskunnasta, Kuusamosta, Sallasta ja Pudasjärveltä.
Muuttoaaltoa selitettiin rakennemuutoksella ja liikaväestöllä, mikä hieman yksinkertaistaen tarkoitti sitä, ettei vanhakantainen maatalous kyennyt enää antamaan toimeentuloa lisääntyvälle väestölle. Yhä useampi joutui hakemaan muuta työtä, mistä puolestaan seurasi työpaikkojen puutteen vuoksi työttömyyttä. Juuri työikään tulleiden nuorten lähtöä Ruotsiin selitettiin myös kasvaneilla elintaso-odotuksilla. Kaikkia näitä selityksiä yhdistää näkemys siirtolaisuudesta väistämättömänä ilmiönä, johon ei ollut mahdollista vaikuttaa. Epäilemättä valtiovallan keinot olivat jo vähissä, kun muuttoletkat ajoivat Haaparannalla rajan yli. Mutta kuinka tähän oli jouduttu?
Pienet tilat olivat syntyneet sodan jälkeisen asutuspolitiikan seurauksena. Jo niitä perustettaessa todettiin, etteivät ne ehkä ole tiloina kovin kannattavia, mutta ne olivat yhteiskunta- ja perhepoliittisesti tärkeitä: ne olivat myös uusia koteja.
Näihin uusiin koteihin syntyivät suuret ikäluokat, joiden tulo työmarkkinoille sekoitti ne. Nämä ikäluokat eivät syntyneet pelkästään sodan päättymisen riemusta ja yksityisten, intiimien valintojen seurauksena, vaan valtiovallan suotuisalla avustuksella. Ne olivat tietoisen, jo sodan aikana laaditun väestöpolitiikan seurausta. Silloisen näkemyksen mukaan kansantalouden ja väestönkehityksen välinen suhde oli suoraviivainen: mitä suurempi väestö, sitä enemmän työvoimaa, mitä enemmän työvoimaa, sitä runsaampi tuotanto, mistä olisi seurauksena elintason nousu sekä maan kansainvälisen painoarvon kasvu. Tämä tavoitteena luotiin järjestelmiä ja tukia, jotka kannustivat perheitä hankkimaan lapsia.
Väestöpolitiikan jatkeeksi ei kuitenkaan ollut laadittu koulutuspolitiikkaa. Pohjoisen nuoret siirtyivät työmarkkinoille yleensä suoraan kansakoulusta, sillä ammatti- ja jatkokouluja oli harvassa, eivätkä oppilaspaikat riittäneet kuin osalle hakijoista. Jo ennen uuden sukupolven varttumista työikään pohjoisen työmarkkinoilla oli runsaasti aikuisia työnhakijoita, vaikka maassa elettiin taloudellisen korkeasuhdanteen aikaa. Yhtä avointa työpaikkaa kohden oli Pohjois-Suomessa kaksitoista työtöntä työnhakijaa, maan eteläisissä työvoimapiireissä vähemmän kuin kaksi. Työnhaun suuntautuminen Ruotsiin ei johtunut pelkästään kansalaisten omista valinnoista, vaan vaihtoehtoa suosittelivat niin Suomen kuin Ruotsinkin työnvälitystoimistot. Ajoittain lähes puolet pohjoissuomalaisista muuttajista lähti Ruotsin työnvälityksen rekrytoimana.
Pohjoissuomalainen muuttaja ei ollut seikkailija, hän ei potenut muuttohysteriaa eikä rahailluusiota, vaikka joissakin 1970-luvulla tehdyissä tutkimuksissa näin väitettiinkin. Kun kymmenhenkinen perhe jätti 1950-luvun puolivälissä valmistuneen rintamamiestalon ja muutti eteläisimpään Ruotsiin, suurimpana motiivina tuskin oli uusien kokemusten kaipuu. Kyse oli toimeentulosta, jota työttömyys varjosti. Valtion näkökulmasta Pohjois-Suomen siirtolaisuus poisti ongelmia, joihin hallituksella ei ollut ratkaisuja: kohensi työllisyystilannetta, tasasi tuotannontekijöiden epäsuhdetta ja purki poliittisia paineita. Koska muuttajat olivat pääosin vailla ammattitaitoa, ei siirtolaisuus ollut kansantalouden kehityksen kannalta erityisen haitallinen ilmiö. Vuosikymmenen taitteessa siirtolaisuus nähtiin jo sellaisena yhteiskunnallisena ongelmana, että se vaati toimenpiteitä tai ainakin suunnitelmia toimenpiteiksi. Pohjoissuomalaisten muuttajien enemmistö asui silloin jo Ruotsissa.
Pohjois-Suomesta muutettiin Ruotsiin huomattavasti vilkkaammin kuin maan muista osista, ja vaikka varsin moni palasi takaisin, paluumuuttajat suuntasivat useammin Etelä-Suomeen. Paluumuuton ansiosta syntynyt muuttovoitto ei jakautunut alueellisesti samassa suhteessa kuin muuttotappio. Tämä jyrkensi asutuksen epätasaista jakautumista, eikä kehitys ole pysähtynyt.
Miksi 1960- ja 70-luvun siirtolaisuus ajankohtainen juuri nyt? Siirtolaisuus oli ja on edelleen ahkerasti tutkittu ilmiö. Keskeinen väite näyttää olleen, että kyse oli luonnonvoiman kaltaisesta ilmiöstä, muuttovirrasta ja muuttajien hyökyaallosta. Sen edessä oltiin voimattomia, koska sen syyt olivat niin kaukana Suomesta: kansainvälisissä suhdanteissa ja maailmantalouden muutoksissa. Se oli vain kestettävä toivoen, että rintamatappiot jäisivät siedettäviksi. Sekin oli selvää, että raskaimmin se koettelisi vähäosaisimpia: vähemmän koulutettuja, syrjemmässä asuvia, vähemmän varakkaita. Sellaista vaihtoehtoa, että ihmisten sijaan liikkuisikin pääoma, ei esitetty. Sen sijaan että ruotsalaisille yrityksille rekrytoitiin työvoimaa Suomesta, olisi yhtä hyvin voitu houkutella niitä perustamaan tuotantolaitoksia Suomeen. Se ei vain tullut kenellekään mieleen.
Tämä idea on sittemmin toteutettu, ja me tunnemme sen Kiina-ilmiönä. Sekin on jälleen ilmiö, jolle ei kuulemma voi mitään.
Kirjoittaja on filosofian tohtori, joka työskentelee Oulun yliopiston historian laitoksella Suomen Akatemian Valta Suomessa -projektin tutkijana.
