Turun Sanomien pääkirjoituksessa esitettiin ajatus, että valtion tehtävä on lähinnä säädellä eikä omistaa esimerkiksi sähkönjakelua.
Minun näkökulmastani tämä ajattelu ei kuitenkaan istu Suomen todellisuuteen eikä varsinkaan pohjoisen olosuhteisiin. Päinvastoin, juuri tällaisessa kriittisessä infrastruktuurissa valtion omistuksella on keskeinen rooli, eikä pelkkä sääntely riitä turvaamaan kansalaisten etua.
Suomessa on toimintoja, jotka ovat niin keskeisiä jokaisen arjelle ja koko yhteiskunnan toimivuudelle, ettei niitä pitäisi jättää yksityisten sijoittajien voitontavoittelun varaan.
Sähköverkot, vesi- ja viemärilaitokset sekä muu kriittinen infrastruktuuri ovat käytännössä luonnollisia monopoleja. Niiden rinnalle ei synny aitoa kilpailua, koska kukaan ei rakenna rinnakkaista verkkoa samoille alueille.
Tämä korostuu erityisesti Kemin ja koko Pohjois-Suomen kaltaisilla alueilla. Pitkät etäisyydet, harva asutus, kylmät talvet ja poikkeukselliset sääolosuhteet tekevät infrastruktuurista vieläkin kriittisempää kuin etelässä.
Kun sähkö tai vesi katkeaa, seuraukset eivät ole vain epämukavuutta, vaan ne voivat olla suoraan turvallisuusriski.
Olen itse seurannut huolestuneena sitä kehitystä, jossa kuntien omistamaa omaisuutta on myyty eteenpäin. Kemin energian ja vesihuollon siirtyminen Oulun Energian omistukseen on tästä konkreettinen esimerkki.
Moni paikallinen on kokenut, että jo lyhyessä ajassa maksut ovat nousseet ja päätöksenteko etääntynyt arjesta. Kun omistus siirtyy kauemmas, myös vastuu tuntuu hämärtyvän.
Kyse ei ole pelkästään euroista. Kyse on huoltovarmuudesta ja siitä, kuka lopulta päättää kriittisistä peruspalveluista. Pohjoisessa tämä korostuu entisestään, koska vaihtoehtoja ei yksinkertaisesti ole samalla tavalla kuin tiheämmin asutuilla alueilla.
Usein julkista omaisuutta on myyty lyhyen aikavälin talouspaineiden helpottamiseksi. Se tuo hetkellisen helpotuksen kunnan kassaan, mutta samalla menetetään pysyvä päätösvalta ja tulevat tuotot. Se on vaihto, jonka hintaa maksetaan vuosikymmeniä.
Minun mielestäni Suomi tarvitsee tässä asiassa pidemmän katseen. Luonnolliset monopolit eivät ole tavallista markkinatavaraa, vaan osa yhteistä infrastruktuuria ja turvallisuutta.
Siksi niiden kohdalla ei riitä, että valtio vain säätelee, omistuksen on oltava myös julkisella vallalla, jotta voidaan aidosti varmistaa huoltovarmuus, kohtuulliset hinnat ja demokraattinen päätösvalta.
Erityisesti Kemin ja Pohjoisen Suomen kaltaisilla alueilla niiden merkitys on vieläkin suurempi.
Harri Pullola
Kemi