Suomalaisessa työllisyyspolitiikassa ja julkisissa työllisyyspalveluissa on perinteisesti painotettu työnhakijoiden osaamisen, työnhakuvalmiuksien ja aktiivisuuden vahvistamista. Pitäisikö Suomessa keskustella nykyistä enemmän myös siitä, miten työnantajia voitaisiin kannustaa avaamaan työpaikkoja erityistä tukea tarvitseville työntekijöille?
Etelä-Karjalan hyvinvointialue vertasi suuntaa antavassa laskelmassaan 40 vammaispalvelujen asiakkaan työllistämisestä ja työtoiminnasta julkiselle taloudelle aiheutuvia kustannuksia. Työllistämisen laskennalliseksi nettokustannukseksi arvioitiin noin 238 000 euroa vuodessa, kun työtoiminnan kustannuksiksi arvioitiin noin 1,2 miljoonaa euroa.
Suomessa erityistä tukea tarvitsevien ihmisten toimeentuloa ja työllistymistä on tuettu ennen kaikkea sosiaaliturvan, palvelujen ja työnantajille maksettavien tukien avulla. Suomalaisessa mallissa työnantajien osallistuminen erityistä tukea tarvitsevien työllistämiseen perustuu kuitenkin pitkälti vapaaehtoisuuteen, kun taas eräissä EU-maissa työnantajille on tämän lisäksi asetettu lakisääteisiä velvoitteita vammaisten henkilöiden työllistämiseksi.
Saksassa työnantajan, jolla on vuosittain keskimäärin vähintään 20 työpaikkaa, on työllistettävä vaikeasti vammaisia henkilöitä vähintään viidellä prosentilla työpaikoista. Täyttämättömistä paikoista maksetaan porrastettua korvausmaksua. Ranskassa vähintään 20 työntekijän yksityisiä ja julkisia työnantajia koskee kuuden prosentin työllistämisvelvoite. Jos velvoite ei täyty, työnantaja maksaa vuotuisen maksun.
Alankomaissa valtio ja työmarkkinajärjestöt sopivat vuonna 2013 yhteensä 125 000 uuden työpaikan luomisesta työrajoitteisille ihmisille vuoden 2026 alkuun mennessä. Sopimukseen liittyy myös lakisääteinen kiintiöjärjestelmä, joka voidaan ottaa käyttöön, jos sovitut tavoitteet eivät täyty. Alankomaiden työntekijävakuutuslaitoksen alustavan seurantatiedon mukaan vuoden 2025 kolmannella neljänneksellä työpaikkoja oli syntynyt vertailutilanteeseen nähden 92 451 lisää.
Emme esitä, että Suomeen pitäisi kopioida sellaisenaan jonkin toisen maan kiintiömalli tai rakentaa uutta raskasta lainsäädäntöä. Alankomaiden esimerkki osoittaa, että keskustelu voi alkaa myös valtion, työnantajien ja työmarkkinajärjestöjen yhteisestä tavoitteesta.
Suomella on vahva sopimisen ja keskinäisen luottamuksen perinne. Voisiko se tarjota pohjan keskustelulle mallista, jossa valtio, työnantajat ja työmarkkinajärjestöt asettaisivat yhteisen, mitattavan työllistämistavoitteen sekä sopisivat työnantajien tarvitsemasta tuesta ja tulosten seurannasta? Olisiko tällainen vuoropuheluun ja yhteiseen vastuuseen perustuva lähestymistapa Suomessa selvittämisen arvoinen?
Marja Pajulahti
toimitusjohtaja, Live-säätiö