Elämme aikaa, jolloin maamme suurimman sanomalehden kulttuuritoimittaja saattaa pohtia, saako traumoista kirjoittaa kirjailija, joka ei henkilökohtaisesti ole niitä kokenut. Tämä on tietysti jälleen lainaa angloamerikkalaisesta identiteettipolitiikasta, jossa vastaavia vääntöjä käydään vielä paljon kovemmilla kierroksilla.
Aikamme ideologia ei nimittäin ole kiinnostunut sopivan ja epäsopivan rajoista pelkästään arjessa, vaan se haluaa ulottaa valtansa myös taiteen puolelle. Sanojen ja ylipäätään kulttuuristen kuvausten vahtiminen on oikeastaan yksi tämän suuntauksen keskeisiä päämääriä.
En sano, että kysymys taiteilijan vastuusta olisi triviaali, mutta ainakaan en allekirjoita tätä naiivia ja yksinkertaistavaa näkemystä, jossa taideteos nähdään valokopiona tekijänsä henkilöhistoriasta.