Kaksitoista vuotta sitten, 20.11.2009, Satakunnan keskussairaalassa jaettiin lapsivuodeosastolla laulaja Lilli Paasikiven kehtolaululevyjä. Äänite annettiin kansainvälisenä lastenpäivänä syntyneille lapsille. Itse pitelin pöllämystyneenä sylissäni pientä esikoistani, ja tulin ensi kertaa tietoiseksi koko lastenpäivästä.
Mikään kansallinen juhlapäivä lastenpäivä ei tunnu olevan, sillä kesti 12 vuotta, ennen kuin seuraavan kerran korviini kantautui tieto päivän kunniaksi järjestetyistä juhlallisuuksista. Tällä kertaa kyse oli Valtioneuvoston kansliasta lähetetystä Lasten oikeuksien juhlasta, jota meidänkin perheessä katsottiin. Enkä yhtään väheksy eri tahojen tekemää hienoa työtä tämänkin teemapäivän parissa, mutta tuon vain esiin yhden tosielämän esimerkin.
Toinenkin tyttäremme syntyi Raumalla, ja molempien vauva-aikana menin kesätöihin opiskelijamieheni huolehtiessa taaperoista. Tuona aikana tutustuin ensi kertaa Kelan vaikeuteen ymmärtää vuoroin opiskelevia, vuoroin työskenteleviä nuoria vanhempia.
Tyttöjen ollessa 1- ja 2-vuotiaat päätimme lähteä vaihto-opiskelemaan Istanbuliin. Reissussa ymmärsin, mitä tarkoittaa tunnetason lapsimyönteisyys (olimme joka paikassa etuoikeutettuja tähtiä suloisine taaperoinemme) ja toisaalta yhteiskunnallinen lapsikielteisyys (Turkissa kaikilla, saati opiskelijoilla, ei ole varaa hankkia lapsia). Suomessa tilanne on päinvastainen: yhteiskunta tukee lastensaantia, mutta tunnetason ilmapiiri ei.
Turkista palasimme kotiin juuri ennen kuin kolmas lapsemme syntyi. Asuimme väliaikaisesti mummolassa Tyrnävällä ja poika syntyi OYSiin. Byrokratian näkökulmasta meitä ei ollut olemassa, ennen kuin nippu papereitamme saatiin etanapostin avulla Raumalta Tyrnävän neuvolaan. Ouluun asti ne paperit eivät ehtineet koskaan. Synnytin sitten ”tyhjänä tauluna” potilastietojärjestelmän näkökulmasta, mutta hyvin sekin onnistui.