Oulun yliopiston humanistisessa tiedekunnassa voi opiskella lähes kolmeakymmentä eri oppiainetta antiikin kielistä ja kulttuureista, elokuvatutkimuksesta, logopediasta ja teknisestä viestinnästä yleiseen arkeologiaan ja teologiaan. Jo nämä muutamat oppiaine-esimerkit osoittavat, miten laajasta alueesta Oulun yliopistossa tarjottavassa humanistisessa opetuksessa ja siellä tehtävässä tutkimuksessa on kysymys, puhumattakaan siitä jos oppiaineiden listaa jatketaan vaikkapa sellaisilla oppiaineilla kuin filosofia, informaatiotutkimus ja viestintä, Japani-opinnot, kulttuuriantropologia, valtio-oppi tai tulevaisuudentutkimus.
Lisäksi humanistisessa tiedekunnassa sijaitsee saamen kielen ja kulttuurin opetuksen ja tutkimuksen keskus, Giellagas-instituutti.
Giellagas-instituutti on Suomen ainoa paikka, jossa voi opiskella saamen kieltä pääaineena. Siellä sijaitsee myös maailman ensimmäinen saamelaisen kulttuurin professuuri. Saamelaista kulttuuria käsitellään Giellagaksen opetuksessa ja tutkimuksessa laajasti monien pohjoisten kulttuurien ja alkuperäiskansojen näkökulmasta. Saamelaisen kulttuurin tutkimus on sidoksissa Pohjoismaiden yleisten historiallisten, yhteiskunnallisten ja oikeudellisten olojen tarkasteluun.
Giellagas-instituutin opetus ja tutkimus ovat mainio osoitus siitä, miten Oulun yliopiston humanistisessa tiedekunnassa keskitytään monialaisesti kielten ja kulttuurien tutkimukseen. Näitä kieliä ja kulttuureja yhdistää usein pohjoisuus, ja niissä kohtaavat monesti myös menneet maailmat. Samalla tavalla esimerkiksi historiatieteet käyvät vuoropuhelua eri alueiden, aikakausien, kulttuurien ja yhteiskuntien välillä, kun niissä pohditaan, miten menneisyyden ilmiöt kuvastavat aikaansa ja paikkaansa. Varsinkin aate- ja oppihistoria on merkittävä tieteenala Oulun yliopistossa siksikin, että sitä voi opiskella Suomessa pääaineena ainoastaan täällä.
Aate- ja oppihistoriassa tavoitteena on selvittää, mitä ihmiset ovat eri aikoina ajatelleet elämäänsä kuuluvista asioista ja ilmiöistä. Voidaan kysyä, miten esimerkiksi Ouluun on rakennettu tiedeyliopisto, millainen tausta sen synnyllä on ja millainen on sen -- tai ylipäätään eri tieteenalojen -- kehityshistoria.
Aate- ja oppihistoria tutkii siis menneisyyden tietoa, mutta toisaalta myös uskomuksia, toiveita ja pelkoja -- sitä, millaiseksi yhteiskunta ja esimerkiksi sen talous, politiikka ja uskonnot on mielletty. Tutkimalla niitä voimme selittää ja ymmärtää myös tämän päivän yhteiskunnallisia asioita ja ilmiöitä, kuten uskomuksia, toiveita ja pelkoja, sekä tämänhetkistä tapaa tuottaa tietoa yhteiskunnasta. Siten voimme yrittää selittää ja ymmärtää myös nykyistä tiedontuotantoa sekä talouskehitystä, politiikkaa ja uskontoja --- ja jopa oppia niistä jotain tulevaa ajatellen.
Humanistisissa tieteissä tutkitaan myös kulttuurisesti vaikeita asioita: Miten esimerkiksi sota on näyttäytynyt suomalaisille ja miten siitä on kerrottu ja kirjoitettu? Miten sota on koettu ja miten sen kuvaukset vaikkapa kaunokirjallisuudessa ovat muovanneet identiteettejämme, todellisuuskäsityksiämme ja maailmankuviamme? Tai millaisina erilaisten vähemmistöjen elämä ja historiat näyttäytyvät suurten kertomusten katveessa ja reuna-alueilla? Miten valta näyttäytyy yhteiskunnassa? Ja miten vallan ilmenemismuodot menneisyydessä voivat selittää nykyisiä valtarakenteita ja mitä niistä voitaisiin oppia tulevaisuutta ajatellen?
Humanistisen tutkimuksen merkitys onkin juuri sen tavassa selittää mennyttä ja nykyisyyttä ja tuottaa niistä jonkinlaista kulttuurisesti yhteistä ymmärrystä. Ja tällä tavalla, pyrkimällä ymmärtämään erilaisten ajattelutapojen, maailmankuvien, kielten sekä kokonaisten kulttuurien ja yhteiskuntien toimintamekanismeja sekä vaikutuksia voimme sanoa jotain jopa tulevasta. Tässä on yksi humanistisen tutkimuksen vahvuuksista.
Tutkimukselle ylipäätään on ominaista kytkeytyminen tiettyyn aikaan ja paikkaan: siihen historialliseen tilanteeseen ja ympäristöön sekä siihen kulttuuriin ja yhteiskuntaan, jossa ja josta sitä tehdään. Tätä ajan ja paikan liittoutumaa voidaan kutsua kontekstiksi.
Oulun yliopistossa kytkeytyminen tiettyyn kontekstiin tarkoittaa sitä, että paitsi itse tutkijat, myös tutkimuksen kohteet ja tutkimuksen tekopaikka ovat usein pohjoissuomalaisia. Tutkimuksemme konteksti on monessa mielessä pohjoinen. Täällä pohjoissuomalaiset tutkijat tarkastelevat usein pohjoissuomalaisia tai muuten pohjoisia tutkimuskohteita, vaikkapa pohjoista kirjallisuutta, ja he tekevät tutkimustaan enemmän tai vähemmän pohjoisessa.
Toki on myös tutkijoita, jotka ovat saapuneet tänne jostain muualta -- ovat siis oululaisittain tarkasteltuina tullista tulleita. Samoin tutkijat saattavat kulkea, vierailla ja asua poissa pohjoisesta pitkiäkin aikoja. Lisäksi on pohjoisia tutkijoita, jotka eivät tutki spesifisti pohjoisia aiheita eivätkä kohteita. Nämä kaikki tekijät rikastavat osaltaan sitä pohjoista tutkimusympäristöä, siis toisin sanoen pohjoista tutkimuskontekstia, jossa me elämme ja työskentelemme.
Tässä kontekstissa yksi asia on varma: pohjoisen kieliä, kulttuureja ja yhteiskuntaa tulee tutkia siellä, missä ne ovat omaehtoisia ja omimmillaan. Vain pohjoisessa tehdään tutkimusta, joka voi kytkeytyä sekä tekijöidensä, kohteidensa että tekopaikkansa osalta pohjoiseen.
Tämä yhdistelmä voi puolestaan tuottaa tietoa, joka pystyy kertomaan parhaimmillaan jotain aivan erityistä juuri pohjoisten kielten, kulttuurien ja yhteiskuntien menneisyydestä, nykyisyydestä ja tulevaisuudesta.
Vain näin voimme taata, että pohjoisuudesta tuotetaan sellaista yhteistä ymmärrystä, jolla on vaikutusta myös tulevaisuuteemme. Samalla yksityiskohtainen tieto pohjoisesta laajenee yleismaailmallisesti hyödynnettäväksi tiedoksi mistä tahansa kielistä, kulttuureista ja yhteiskunnista. Pidetään siis pohjoisen tutkimus tiukasti pohjoisessa!
Kirjoittaja on professori Oulun yliopiston humanistisessa tiedekunnassa. Kirjoitus perustuu Avoimen yliopiston Studia generalia -sarjan yleisöluentoon jonka hän piti 22.4.
