Suomea on monesti sanottu yhden totuuden maaksi. Tällä viitataan muun muassa vallitseviin, ja aikoinaan harvoin kyseenalaistettuihin näkemyksiin maamme historian ja ulkopolitiikan tulkinnoista. Tällaisia olivat esimerkiksi niin sanottu ”valkoinen totuus” sotien välisenä aikana ja presidentti Kekkosen kauden ulkopoliittinen linja sisäpoliittisine seurauksineen.
Lähtökohtaisesti on tietysti hyvä asia, jos keskeiset yhteiskunta- ja turvallisuuspoliittiset ratkaisut tehdään mahdollisimman yksimielisesti. Nopea linjanmuutos ja liittyminen Natoon oli tästä oivallinen esimerkki.
Mutta kuinka laajalle ja millaisiin kysymyksiin yhden totuuden politiikan vaikutukset ulottuvat? Viime vuosina turvallisuuspoliittiset ratkaisut ovat ymmärrettävästi olleet keskeisiä. Voidaan kuitenkin kysyä, kuinka suuri osa niistä on sellaisia, että ne tarjotaan ikään kuin ainoina mahdollisina vaihtoehtoina. Tällaisia tilanteita on syntynyt esimerkiksi rajalain ja nyt maamiinoja koskevan Ottawan sopimuksen käsittelyn yhteydessä.
Olennainen kysymys demokratiassa on myös se, kuinka valtalinjasta poikkeavien mielipiteiden esittäjiin suhtaudutaan? Nyt valtalinjan kriitikot on herkästi leimattu ikävällä tavalla jopa epäisänmaalliseksi – ennen puhuttiin ”veneen keinuttajista".
Eikä kysymys ole vain kansalaisten tai poliitikkojen mielipiteistä, vaan saman leiman ovat saaneet myös korkeaa asiantuntemusta edustavat kriitikot. Heidän kauttaan keskusteluun tulee tärkeä lisäulottuvuus: miten päättäjät ja muut suhtautuvat tutkittuun tietoon?
Tässä ollaan demokratian näkökulmasta suurten ja perustavien kysymysten ja myös ongelmien äärellä. Demokraattisessa oikeusvaltiossa pitää sietää ja kunnioittaa myös eriäviä mielipiteitä. Oikeutta esittää eriäviä mielipiteitä pitäisi myös aktiivisesti puolustaa, vaikka olisi itse täysin toista mieltä asiasta.
Suomen kiistattomasti viime vuosina militarisoituneessa keskusteluilmapiirissä näyttää toivomus laajasta yksimielisyydestä muuttuneen vaatimukseksi täydellisestä yksimielisyydestä. Tilannetta voisi kärjistäen kutsua pakotetuksi konsensukseksi.
Pakotettu konsensus ei kuitenkaan kuulu demokraattiseen yhteiskuntaan. Pikemmin se viittaa totalitaristiseen yhteiskuntaan, jossa vallitsee, ja jossa sallitaan ainoastaan yksi totuus, jonka määrittelevät valtaa pitävät.
Yhden totuuden ja ”ainoan oikean politiikan” maat ovat yleensä diktatuureja. Sen sijaan demokratioille on ominaista mielipiteiden ja näkemysten moninaisuus, ristiriitaisuus ja avoin kilpailu.
Tästä näkökulmasta katsoen eriävät, ja varsinkin perustellut eriävät mielipiteet tärkeissä turvallisuuspoliittisissa asioissa näyttäytyvät pikemminkin vahvuuksina kuin heikkouksina. Ja näinhän asian pitää ollakin. Demokratian voima on moniäänisyyden olemassaolossa ja sietämisessä. Näkemysten kirjo on rikkaus, eikä heikkous.
Itse asiassa yhden totuuden vaalimisen politiikka on olennainen osa oikeistopopulismin ideologiaa: jos et ole samaa mieltä kanssani olet väärässä, eikä mielipidettäsi pidä ottaa huomioon. Tai jos et hyväksy tuomioistuinten ratkaisua, tuomioistuin on kelvoton, tai ainakin se tuomari, joka päätöksen teki.
On hyvin vaarallista, jos ja kun oikeistopopulistinen ideologia, jossa oikeusvaltion instituutioita avoimesti halveksitaan, ja yhden totuuden retoriikka johtavat samansuuntaisiin ratkaisuihin –niin kuin nyt valitettavasti näyttää käyvän.
Viime kädessä paras yhteiskunta myös ”kokonaisturvallisuuden” kannalta on sellainen, joka sietää moniäänisyyttä, ja joka ei leimaa saati sulje ulos näkemyksiä, jotka ovat toisia kuin tämänhetkisen poliittisen valtavirran edustamat käsitykset.
Jukka Kekkonen
oikeushistorian ja roomalaisen oikeuden professori, emeritus, Helsingin yliopisto