Kertomuksessaan "Maailman äänet tulivat Kivelän korpimökkiin" Pentti Haanpää kuvaa radion ihmettä. Mökin Neeri-poika palaa jouluksi kotiin oltuaan kolme vuotta hankehommissa teillä tietymättömillä. Parikymppisen pojan repussa on paitsi yhtä jos toista suuhun pantavaa, myös radio, ruskean kiiltävä hieno mööpeli. Äiti Liisa pitää moista kapistusta humpuukina: "Tuosta ränttäsit sellaiset rahat! Miljuneeriko sinä olet? Sillähän olisi saanut jo monta pitkää pussia jauhoja.
Kun langat on laitettu ja asemia viritellään, äiti Liisaa aivan kammottaa. Mitä taikuutta! Kun viisaria kääntää näin, kuuluu kirkonmeininki, kun näin, kuuluu haitarin soittoa. Maailma tulee ihmeellisen lähelle, ikään kuin tuota "monipeninkuormaista kinttupolkua kylälle, maantien päähän ei olisikaan." Kusti-isä on mielissään: saisi vieraskin tulla katsomaan, kuinka poika on tuonut maailman äänet Kivelän mökkiin.
Radio toi maailman lähemmäksi, ja radion jälkeen tuli muita medioita, kuvien kanssa, vihdoin vielä www. Maailman paikat tulivat meille. Mutta myös toisin päin: olemme matkustaneet maailmaan, sen eri paikkoihin, aluksi hitaasti, sitten yhä nopeammin. Wolfgang Schivelbusch kuvaa kirjassaan "Junamatkan historia", kuinka rautatieliikenne muutti etäisyyksien luonnetta ja toi paikkakunnat toistensa viereen. Kun hevosista siirryttiin rautahepoihin -- orgaanisesta voimasta koneelliseen voimaan -- muuttui myös suhde välimatkoihin ja ympäröivään maisemaan. Hevosvaunujen hitaassa liikkeessä maisemat ilmenivät moniaistisen monipuolisesti, ja kuljetun matkan pituuden saattoi havaita hevosten uupumisesta. Rautatievaunujen nopeassa liikkeessä etäisyydet muuttuivat: niistä tuli yhä suhteellisempia aikaetäisyyksiä. Yhä lyhyemmässä ajassa kuljettiin yhä pitempi matka. Ja mitä tämä kaikki saattoikaan tehdä ihmisen mielelle, kun nopeus nousi jopa 60 kilometriin tunnissa! Maisemat vain vilahtelivat silmissä. Rautahepojen jälkeen tulivat lentokoneet, jopa yliääniset, ja vihdoin digitaalinen informaatioteknologia. 1980-luvulla ranskalainen filosofi Jean Baudrillard kuvasi kirjassaan "Ekstaasi ja rivous" tilannetta näin: "Maantieteellisessä tilassa planeetan rajat on saavutettu ja kaikki rajaseudut tutkittu. Me voimme vain luhistua kokoon tilassa, joka kutistuu päivittäin lisääntyvän liikkuvuutemme myötä." Ja vielä: "Liikkumattomuus ei ole enää liikkeen puuttumista vaan mahdollisuutta olla kaikkialla läsnä." Muutos käy paikallaan pysyvästä yhä liikkuvampaan. Mutta kaikkiallako?
Hypermoderni teknologia lupaa tämän ja enemmänkin. Kymmenisen vuotta sitten katsoi Nicholas Negroponte kirjassaan "Digitaalinen todellisuus", että informaatioaikakauden jälkeinen aikakausi poistaa maantieteen rajoitukset samalla tavoin kuin hypermedia on poistanut painetun sivun rajoitukset. Digitaalinen elämä tarkoittaa yhä pienempää tarvetta olla tietyssä paikassa tiettynä aikana. Myös Nicholas Negroponte viittaa siihen, että kutistuvan planeetan maantieteessä paikan idea menettää lopulta merkityksensä, sillä digitaalisessa olemisessa paikoista ei tarvitse enää välittää. Kuinka paikoille -- kaupungeille, maaseutukylille, syrjäseuduille -- siis käy, kun kaikki horisontit ylitetään, kun liike on lakkaamatonta, kun lähteminen ja saapuminen lopulta menettävät arvoituksensa? Olen edellä kuvannut maailman supistumista, mikä erilaisten liikenne- ja informaatioteknologioiden mahdollistaman globalisaation myötä on tehnyt maapallosta maailman kylän. Maailman kutistumista ei voi kieltää; kieltäminen olisi kehnoa ymmärrystä. Mutta edellä sanottu kertoo paikoista vain eräitä puolia. Kuinka me pienet ihmiset elämme omissa ympyröissämme? Miten me elämme paikkojamme, kuinka koemme niitä ja mitä merkityksiä niille annamme?
Jokapäiväisessä elämänmenossa paikat ovat ikään kuin arkisen elämän kyselemättömiä keskuksia, annettuna otettua maailmaa. Mutta, jos muutamme muualle, nousee paikka näkyville, se tulee kysymysten kohteeksi. Näin tapahtuu niin maailman toiselta rannalta tulevalle pakolaiselle kuin uudella asuinalueella taloaan rakentavalle perheelle, jälkimmäiselle suhteellisesti pienemmin. Uuteen paikkaan asetuttua alkaa se kuitenkin vähä vähältä muotoutua jokapäiväisen elämän ympäristöksi ja painua kyselemättömäksi. Tapahtuu kotiutumista. Paikat ovat olemassa myös muistoissa: sellainen oli lapsuuteni pihamaa, sellaisia opiskeluaikojeni lukuisat osoitteet. Muistojen paikat ovat inhimillisesti hyvin merkityksellisiä, sillä kaikessa muuntuvaisuudessaan kuva itsestämme eli identiteettimme perustuu myös elettyihin paikkoihin. Paikkamuistoihin liittyy vahvaa aistimellisuutta: monet muistot pulpahtavat pintaan jonkin silmän näkemän tai nenän haistaman myötä. Tässä toimii ruumiin ja mielen sisäkkäinen liitto, inhimillisen toiminnan perustavaa laatua oleva lähtökohta. Eikä pidä unohtaa tulevaisuuttakaan, sillä paikat ovat myös odotuksissamme. Siihen, mitä odotamme elämältä, liittyy myös paikkaulottuvuus, esimerkiksi se, missä ja miten asumme kymmenen vuoden kuluttua. Paikat ovat elämäkerrallisia luomuksia. Ja paikkakokemukset ovat kaikkea edellä sanottua yhtä aikaa: ne vyyhtiytyvät koko ajan ja muodostavat arkisen elämän todellisen selkärangan.
Digitaalinen todellisuus on rationaalinen, inhimillinen todellisuus aistimellinen ja emotionaalinen. Koneen muisti ei ole ihmisen muistia. Teoksessaan "8 muunnelmaa" Willy Kyrklund piirtää inhimillisen muistin kuvaa: "Ilman muistojani olen kuka tahansa, jokin solukeräymä biosfäärissä. Muistoihimme kuuluvat arvostuksemme, jotka tekee erityisen tärkeäksi niihin asiasisällön ja mahdollisten järkeenkäypien perusteiden lisäksi kuuluva tunnelataus." Negropontekin jättää tunteelle sijaa. Lennolla Bostonista Tokioon hän kirjoittaa 40--50 sähköpostiviestiä. Ne tavoittavat vastaanottajiensa virtuaaliset osoitteet eri aikavyöhykkeillä. Kun työt on tehty, voikin lomailla aurinkoisella paratiisisaarella. Jos ei muuta jää, jää paikan runollisuus. Hän kulkee rantaan ja näkee, että vuodenaika vaihtuu. Maa tuntuu toisin jalkojen alla. Korva ei vielä kuule uuden vehreyden ääntä. Hän jää odottamaan.
Kirjoittaja on filosofian tohtori ja maantieteen professori Oulun yliopistossa. Tämän lukuvuoden hän työskentelee Suomen Akatemian varttuneena tutkijana. Kirjoitus perustuu Oulun avoimen yliopiston Studia generalia -luentoon, jonka hän piti 14.11.