2010-luvulla keskusteltiin jalkaväkimiinoista. Kotoisesta TV-ruudusta nähtiin, miten raivaamattomat miinat vammauttivat Afrikan lapsia. Kansallinen muistimme ulottui sotavuosien miinatuhoihin, joista sotainvalidimme edelleen kärsivät. Toki tiedettiin, että suomalaisten miinavammat aiheutuivat yleensä vihollisen miinoista, mutta miinoista kuitenkin.
Maastoon jääneet miinat herättivät kammoa ja monet valtiot kannattivat miinakieltoa. Tosin meidän miinamme eivät lojuneet maastossa, vaan olivat varastoissaan armeijamme turvallisissa kallioluolissa.
Suomessakin vaadittiin miinakieltoa. Olisimme esimerkkinä myös suurelle itäiselle naapurillemme, se kun ei aikonut luopua miinoistaan.
Yritin osallistua keskusteluun miinojen puolesta. Olin 1900-luvun lopulla käynyt Tekesin edustajana työmatkalla Tanskassa tutustuen uusiin maatalousteknologioihin. Pellon laidalle oli pantu pari tukiasemaa. Ne paikansivat peltotöissä etäohjattavaa traktoria, jonka sijainti näkyi tietokoneen ruudulle. Isäntä istui kotonaan ruudun takana ja antoi traktorille etäkäskyjä.
Tuollainen paikannus soveltuisi myös miinakenttien rakentamiseen ja purkuun. Maastoon asetettua miinaa osoitetaan paikkalähettimellä ja miinan paikkatieto siirtyy tietokoneen bittikarttaan. Konfliktin jälkeisessä miinakentän purkuvaiheessa tiedettäisiin miinojen tarkat paikat.
Asia hoituisi myös GPS:llä, mutta sitä vihollinen voi häiritä. Paikalle tuotuja kenttätukiasemia ei voisi yhtä lailla häiritä. Nykyisin tähän on uudempiakin ratkaisuja, mutta silloin oli silloin.
Armeijan käyneenä alikersanttina ryhdyin maanpuolustustoimiin ja päätin pelastaa rajojemme turvaksi hankitut miinavarastot. Ottavan miinakieltoa ei tarvita, sillä uusi teknologia ratkaisee miinojemme käyttöturvallisuuden. Mutta periferiassa toimivan pikkuvirkamiehen näkemykset eivät päässeet esille, sillä miinojemme tuhoamista ajettiin voimalla.
Päätin käyttää viimeistä oljenkortta ja laadin miinapurun teknologiaa esittelevän asiantuntijaraportin. Kaipa minulla oli liian pieni kengännumero, sillä raporttini jakelu ei sekään tainnut edetä Arkadianmäelle päättäjien pöytiin.
Useiden EU-maiden mukana Suomi liittyi Ottawan miinakieltoon. Varastojemme noin miljoona jalkaväkimiinaa vietiin Lapin tunturille ja tuhottiin räjäyttämällä. Suurin osa päättäjistämme ei tuolloin tiennyt, että digipaikannetut miinat löydettäisiin maastosta satavarmasti parin sentin tarkkuudella. Kriisitilanteen jälkeen puretut miinakenttämme eivät vaarantaisi lapsia eikä aikuisia.
Kun miinoista nyt on alettu keskustella, tulisi päättäjien saada oikeaa tietoa. Perinteiset miinatiedot ovat historiaa, sillä nykyteknologia on aivan muuta. Valtioneuvoston tulisi teettää keskustelun pohjaksi selvitys nykymiinoista, käyttötavoista, sotaominaisuuksista, riskeistä ja turvallisesta purkamisesta.
Tasapuolisuuden vuoksi tulisi samalla tavalla esitellä myös miinoja korvaavat vaihtoehdot. Voidaan keskustella asiallisesti vasta kun tiedetään, mistä näissä asioissa on kysymys.
Esa Konola
liikkeenjohdon konsultti e.v.p., Oulu