koronarokotukset: Kolmas ro­ko­te­kier­ros käyn­nis­tyy Poh­jois-Poh­jan­maal­la

Joukkoliikenne: Lin­ja-au­to­yh­tiö Oulun Tak­si­pal­ve­lua kam­me­taan ulos tar­jous­kil­pai­lus­ta

Oulussa hy­pät­tiin 70-lu­vul­la las­ku­var­joil­la liek­kien perään – "Moni iso met­sä­pa­lo saatiin es­tet­tyä"

Savuhyppääjistä oli todellista hyötyä. 60-luvulla Oulun läänissä riehui rajuja metsäpaloja, eikä tieverkosto ollut niin kattava kuin nykyisin.

Oulu
Kuva alkavasta metsäpalosta Siikajoella vuonna 1973.
Kuva alkavasta metsäpalosta Siikajoella vuonna 1973.
Kuva: Mikko Närhen kotialbumi

Kun lentotähystys havaitsee alkavan maastopalon, tekee se hätäkeskukseen ilmoituksen ja hälyttää pelastuslaitoksen paikalle.

Samoin toimittiin myös 70-luvulla sillä erotuksella, että paikalle hälytettiin usein savuhyppääjiä eli laskuvarjohyppääjiä, jotka aloittivat palon ensisammutuksen.

Eläköitynyt ylipalomies Mikko Närhi muistelee aikaa lämmöllä. Hän liittyi vuonna 1970 vasta perustettuun Oulun Laskuvarjo­kerhoon.

– Yksi kerhon perustajajäsenistä oli Oulun palokunnassa töissä. Pojat ottivat sinne yhteyttä, ja siitä se idea lähti pikkuhiljaa poikimaan.

Oulun Laskuvarjokerho sai luvan savuhyppääjien kouluttamiseen. Vastaavaa toimintaa ei ollut Närhen mukaan muualla Suomessa, mutta täkäläiset hyppymestarit kouluttivat savuhyppääjiä myös Kajaaniin ja Kärsämäelle.

Närhi laskeskelee, että palolaitoksen henkilökuntaan kuuluvia savuhyppääjiä oli ehkä seitsemän, laskuvarjokerhon vapaaehtoisia 20–25.

– Se oli harrastus. Nuoret halusivat tehdä sankaritekoja, hän hymähtää.

Mikko Närhi sai lopulta savuhyppytoiminnan kautta myös työpaikan Oulun palokunnasta.
Mikko Närhi sai lopulta savuhyppytoiminnan kautta myös työpaikan Oulun palokunnasta.
Kuva: Mikko Närhen kotialbumi

Hyppääjillä hakulaitteet

Närhen vaatimattomasta suhtautumisesta voisi päätellä muuta, mutta savuhyppääjistä oli todellista hyötyä. 60-luvulla Oulun läänissä riehui rajuja metsäpaloja, eikä tieverkosto ollut niin kattava kuin nykyisin.

Kun kulovalvontalento havaitsi alkavan metsäpalon, joka oli kaukana maantiestä, kiiruhtivat hyppääjät lentokentälle.

Päivystysvuorossa olevat vapaaehtoiset hälytettiin hakulaitteilla, jotka olivat silloin uusinta teknologiaa.

– Olin Osuuspankin pääkonttorin kassajonossa, kun sellainen alkoi ensimmäistä kertaa huutaa hirveällä äänellä. Kyllä nolotti. Laitoin laitteen vain äkkiä kiinni. Tiesin, että palolaitokselle tästä pitää lähteä.

Venäjällä toimintaa edelleen

Aluksi palojen perään hyppäsi kerrallaan vain kolme miestä. Myöhemmin, kun toimintaan saatiin mukaan isompi kone, liekkejä kohti suuntasi kerralla 3–5 hyppääjää.

Sammutuskalusto pudotettiin alas omalla varjollaan. Mukana oli muun muassa mottoriruisku, letkut, vesureita, kuokkia sekä juomavettä ja muonaa hyppääjille.

– Monesti se meni siihen, että me sammutettiin palo ennen kuin maitse tuli ketään paikalle. Kyllä moni iso metsäpalo saatiin estettyä.

Raimo Laine, Petri Ahola ja Raimo Ahola selvittävät moottoriruiskua toimintakuntoon Pudasjärvellä.
Raimo Laine, Petri Ahola ja Raimo Ahola selvittävät moottoriruiskua toimintakuntoon Pudasjärvellä.
Kuva: Mikko Närhen kotialbumi

Savuhyppytoimintaa on Närhen mukaan edelleen ainakin Venäjällä, missä on isoja erämaa-alueita.

– Siellä se on ammattimaista toimintaa, meillä se oli harrastus.

Silloisesta Neuvostoliitosta kävi 70-luvun lopulla Oulussa myös delegaatio tutustumassa savuhyppytoimintaan. Närhen mukaan mistään oppimatkasta ei kuitenkaan ollut kyse.

– He ihmettelivät meidän hommaa. Heidän kalustonsa oli ihan toista luokkaa. Meillä oli tavalliset sammutushaalarit, hyppykypärät ja nahkasaappaat.

Ei yhtään loukkaantumista

Närhi kertoo ylpeänä, ettei toiminnan aikana sattunut pienintäkään loukkaantumista, vaikka varjot eivät olleet samanlaisia kuin ny­kyisin.

– Pudotuspaikka katsottiin niin, että tulimme paloalueen viereen. Hyppykorkeus oli 600 metriä. Aika tarkkaan piti katsella ja ottaa tuuli toisella tavalla huomioon kuin tänä päivänä.

Täpärimmäksi tilanteeksi Närhi muistaa sen kerran, kun piti laskeutua Uljuan altaan reunalle. Tuli eteni rannasta metsään ja piti varoa, ettei hyppää veteen eikä paloalueelle.

– Meitä hyppäsi silloin neljä. Tiputin ensin kolme muuta, mutta piti ottaa uusintakierros, ettei mene uintireissuksi, Närhi naurahtaa.

Aika kultaa muistot

Savuhyppytoiminta lopetettiin 80-luvun alussa, kun metsäautotieverkosto oli kasvanut niin suureksi, että palopaikoille alkoi päästä maitse nopeammin.

Närhi hyppäsi sammuttamaan kaikkiaan 15 metsäpaloa. Aluksi harrastuksena alkanut toiminta poiki hänelle lopulta työpaikan Oulun palolaitoksella.

– Se oli mielenkiintoista hommaa. Hyvä porukka. Aika kultaa muistot.

Lähteenä jutun tekemiseen on käytetty kirjaa Oulun palokunnasta aluepelastuslaitokseksi 1920–2020.

Apuna jopa satelliitit
Niina Hentilä

Nykypäivänä maastopalojen lentotähystystoiminnasta vastaavat aluehallintovirastot. Kun metsäpalovaroitukset ovat voimassa, lentokoneet lentävät kaksi kertaa päivässä tähystämässä mahdollisia metsäpaloja.

Oulu–Koillismaan pelastuslaitoksen pelastuspäällikkö Mika Haverinen kertoo, että uusinta uutta viime vuosilta on myös satelliittivalvonta, jonka avulla Suomessakin on havaittu joitain tulipaloja.

– Se havaitsee ”hot spotit” ja tieto koordinaateista tulee meille sähköpostiin. Tiedon kulkeutumisessa on kuitenkin jonkin verran viivettä.

Myös sivullisilta lentokoneilta tulee ilmoituksia savuhavainnoista, joita lentotähystäjät käyvät tarkistamassa.

Maastopaloja aiheutuu Haverisen mukaan hyvin usein ihmisten toiminnasta.

– Lentotähystystoiminta on aivan ehdottoman tärkeää. En osaa sanoa prosentuaalista osuutta palojen havaitsemiseen, mutta se on äärimmäisen tärkeä muoto, joka toivottavasti säilyy tulevaisuudessakin.