Talvisodan 75-vuotista muistoa voi kunnioittaa hakemalla autenttista tunnelmaa Oulun Rautatienkadulta asematunnelin kupeesta. Nykyisessä tilassaan tuo kortteli on kuin pommitusten jäljiltä.
Kun vihollinen ei saanut tuhottua Kivikukkoa tai sen viereistä punatiilistä 1920-luvun klassismia edustanutta harvinaisuutta, me teimme sen rauhan ja hyvinvoinnin aikana ihan itse.
Näiden pittoreskien ja hiukan hellyttävienkin rakennusten sijaan haluttiin osoittaa mahtavuutta tornien rivistöllä. Minusta tässä osoitettiin sen sijaan mahtava pöljyys.
Skoonelaisessa Ystadin kaupungissa, joka nousi täkäläiseenkin tietoisuuteen Henning Mankellin Wallander-kirjojen myötä, samantyylinen asemarakennus on nyt hostel, jota kehutaan matkailijoiden verkkokeskusteluissa kilvan.
Mietityttää, millä tätä Oulua kaupataan, kun kaiken keskustelun täyttävät tornit. On kuin jokin mammutti olisi asettunut Oulujoen suistoon ja hönkisi pahan hajuista hengitystään yli kaupungin.
Miksi ei voida olla rehellisesti sitä, mitä ollaan: pikkukaupunki? Ei mikään metropoli.
Mahtipontisilla neliöillä halutaan osoittaa, että osataan.
Kyllä, kyllä. Meillä on valtavan paljon asioita, joista olla ylpeä. Ei sitä varten tarvitse pystyttää jotain, joka muistuttaa eurooppalaisten, hieman harhaisten, yksinvaltijoiden arkkitehtonisista voimannäytöistä. Pohjoisia Potemkinin kulissejako?
Se että satsataan siihen, mikä on aitoa ja jo olemassa, ei sulje pois innovatiivisuutta, uuden keksimistä.
Tuskin olen yksin ajatellessani, että uusi ei välttämättä ole se kiinnostavin kohde.
Lontoon Cityn ylle kohoavaa Tower 42 -rakennusta, jolle paikalliset ovat antaneet lempinimen The Gerkhin, Suolakurkku, katsellaan London Bridgeltä matkalla astumaan Normandian maihinnousun lippulaivan HMS Belfastin kannelle.
Ja kun Cityyn mennään, kohteena eivät ole rahan vallasta kertovat lasi- ja teräspalatsit, vaan 1710 valmistunut St. Paulin katedraali. Kuningasten kuninkaan asemasta viestivä.
”Meill’ on hanki ja jää, meill’ on halla ja yö”, runoeli oululaissyntyinen V.A. Koskenniemi.
Niinpä niin. Markkinoitaisiinko sitä?
Maailman pohjoisin irlantilaisen kulttuurin festivaali on ottanut koskenniemeläisen doktriinin käyttöön. Festivaalin innovaattori ja taiteellinen johtaja Brent Cassidy kertoo, että maailmanmaineessa olevat taiteilijat tulevat mieluusti toteamaan, mitä tapahtuman markkinoima ”Olemme melkein maailman laidalla (We are close to nothing)” pitää sisällään.
Esiintyjiä ei ole tarvinnut anella aikoihin. Tapahtuman maine kulkee edellä, ja markkinointi on osannut kääntää huomion aitoihin seikkoihin. Siihen, mitä täällä on, ja miten me olemme.
Oulu piilottaa historiansa, jos ei revi sitä kappaleiksi. Kaatopaikallekin sitä on kuskattu. Mitä jos keskustakortteleista löydettyä olisi otettu osaksi uutta kuten Turun Aboa Vetus & Ars Nova -museossa?
Mennyttä, ihmisiä ja ilmiöitä, kaiveltiin suurella antaumuksella esille kaupungin 400-vuotisjuhlien spektaakkeleihin. Ja väki tulvi tutkimaan, mistä kaikki nykyinen juontaa juurensa. Jäikö mitään siitä käyttöön, kun tapahtuman pillit pantiin pussiin? Eihän materiaalia ymmärretty hyödyntää edes kulttuuripääkaupunkihakemuksessa.
Päivänvaloa odottaa paljon osaamisestamme kertovaa, kuten 1980-luvulta saakka kerätty Pohjois-Pohjanmaan museon hieno terveydenhuollon kokoelma. Yhtä suurella ylpeydellä voimme pistää vitriiniin oululaisen neurokirurgin Stig Nyströmin 1950-luvulla kehittämät aivoverisuonipuristimet kuin Nokian 2110-matkapuhelimen.
On päiviä, jolloin mietin sopisiko Ouluun jappasun tai pöljyyden museo. Heti aulassa pyörisi Mika Ronkaisen Oulu palaa -dokumentti nonstoppina.