Opiskelijaelämäni päättymisen jälkeen unelmakarttani on täyttynyt hengästyttävää tahtia uusista materiaalisista haaveista.
Listalta löytyy muun muassa leveämpi sänky, suuri ruokapöytä, oma huone sekä koti, jonka pihalla elää vanhoja puita ja lintuja.
Viime viikolla moni haave täyttyi, kun muutin puolisoni kanssa vuokrakolmioon.
Kuvittelin, että kriteerejämme vastaava asunto olisi löytynyt Oulun kokoisesta kaupungissa hetkessä. Muutaman kilometrin pyöräilymatka keskustaan, asunnon hyvä kunto sekä pihapuut eivät tuntuneet kohtuuttomilta vaatimuksilta.
Asuntosivustojen selailu osoitti kuitenkin luuloni harhaisiksi.
Useissa kuvissa taloja ympäröivät betoni, asfaltti, nurmi ja naapureiden ikkunat. Erityisesti uusilla asuinalueilla pihat olivat paljaita. Siellä täällä kasvoi pensaita, jossain heiveröisiä puita.
Jos puista haaveilee, voi muuttaa maalle.
Ystäväpiirini haluaa kuitenkin asua kaupungissa. He sattuvat kuulumaan myös niihin nuoriin osaajiin ja veronmaksajiin, joista kaupungit kilpailevat.
Kotipaikan valinnassa painaa hyvä arki. Siihen kuuluvat työt, joiden jälkeen jaksaa tehdä muutakin kuin maata kotona pimeässä huoneessa, kulttuuririennot, kaverit, palvelut, viihtyisä koti ja lähiluonto.
Linnunlaulun kuuleminen ikkunasta, piha ja lähimetsät ovat uusi luksus, joista moni ystävistäni haaveilee.
On selvää, että ikätovereistani löytyy myös heitä, joita koiranpissatuspolkujen päälle rakennetut kauppakeskukset ja modernit, puuttomat pihat viehättävät.
Uskon kuitenkin, että poliitikkojen kannattaisi nostaa elinvoimakeskusteluihin talouden kasvun rinnalle tavoitteet puiden ja puistojen lisäämisestä kaupunkiin.
Puut eivät ole ainoastaan ilo silmälle, vaan ne huolehtivat kaupunkien terveydestä, taloudesta ja turvallisuudesta. Ne tarjoavat varjoa ja viilennystä helleaalloissa ja auttavat kaupunkitulvien hallinnassa.
Suuri puu voi imeä maasta vettä jopa 500 litraa vuorokaudessa.
Tutkimusten mukaan luonnossa liikkuminen vähentää stressiä ja lievittää lasten ADHD-oireita.
Ihmisen ja luonnon keskinäisriippuvuus on tullut tässä ajassa näkyviin erityisesti ympäristökriisien myötä, ja siihen on jokaisen poliitikon jollain tapaa reagoitava.
Oulun kaupunki mittaa monien muiden Suomen kaupunkien tapaan tonttien vihertehokkuutta uusissa asemakaavoissa. Vihertehokkuuteen lasketaan esimerkiksi puut, pensaat sekä viherkatot ja -seinät erilaisin painotuksin.
Keskeistä on olemassa olevan kasvillisuuden säilyttäminen.
Toimittajan on syytä olla avoin ideologioistaan.
Pihapuuaktivismin aloitin tiettävästi yhdeksänvuotiaana. Vanhempani päättivät kaataa vastustuksestani huolimatta pihamme kauneimman puun, vaahteran. Puu oli suorastaan pyhä, sillä sen siemenet näyttivät keijukaisten siiviltä, ja syksyisin se liekehti keltaoranssina.
Raportoin vaahteran kaadosta päiväkirjaani: ”Itkin vähän, koska vaahtera on ollut siellä niin kauan kuin muistan.” Ja prässäsin lehtiä seuraavalle aukeamalle.
Päiväkirjamerkintöjeni mukaan muutama vuosi myöhemmin toinenkin vaahtera kaadettiin. Sen tilalle istutettiin omenapuu, joka ei viihtynyt paikassa ja vaihtui pian viinimarjapensaaseen.
Luonto ei aina tottele ihmisen toiveita.
Miksi pihapuut merkitsevät niin paljon?
Puut ovat ihmisten ja kaupunkien elämänhistoriaa. Ne kirjaimellisesti juurruttavat paikkaan.
Kun maailma ympärillä horjuu, on lohdullista nähdä vanha tuttu vaahtera ja kuulla, että kaikesta huolimatta linnut vielä laulavat.