On jälleen uusi aamu Kalevan toimituksessa. Päivän lehti on ruodittu, ja käydään uuden kimppuun. Aamupalaverissa sovitaan, mistä aiheista seuraavan päivän lehti rakentuu: Kotimaalle pääjutuksi autotestauksen laajuudesta Lapissa. Ja niin edelleen. Jokaista Kalevan numeroa suunnitellaan jollakin asteella jo päivätolkulla etukäteen, mutta aamun lehden sisältö muotoutuu lähinnä edellisen päivän ja illan aikana.
Lehden teko on tiimityötä
Autotestauksesta kertovaa juttua työstävät uutispäällikkö, toimittaja, valokuvaaja, graafikko ja toimitussihteeri.
Uutispäällikön tehtävänä on suhteuttaa jutun arvo päivän muihin uutisiin. Hän nostaa sen tärkeydessä muiden kotimaan aiheiden yläpuolelle. Toimittaja kerää tietoa haastattelemalla, internetistä ja vanhoista arkistojutuista. Valokuvaaja ottaa valokuvia ja videota autojen testiasemalta. Graafikko piirtää kartan testipaikkojen sijainnista.
Lopulta kaikki osaset kertyvät toimitussihteerin työpöydälle. Hän ei ole perinteinen sihteeri, vaan lehden ulkoasua suunnitteleva ja toteuttava toimittaja. Toimitussihteerin työ on alan slangin mukaan taittamista: hän asettelee tietokoneella lehden sivulle tekstiä, käsittelee sitä, tekee otsikoita, valitsee kuvia ja miettii grafiikkaa - eli tarjoilee koko juttupaketin lukijalle mahdollisimman luettavassa muodossa.
Kaikkien päämäärä on yhteinen, tittelistä tai toimenkuvasta riippumatta. Lukijalle pitäisi tarjota seulottua, luotettavaa ja ymmärrettävää tietoa.
Boheemista virkamieheksi
Aikaisemmin toimittajat olivat boheemeja taiteilijasieluja. Yhtä kärjistetysti sanoen nykyjournalisti lähentelee virkamiestä, joka hoitaa työnsä nauhoittamalla puhelun ja purkaa sen suoraan toimituksen tietokoneeseen. Parhainkaan puhelinsessio ei kuitenkaan koskaan korvaa paikan päälle menemistä. Tunnelmat, ilmeet, eleet, hajut ja maut voi kuvata elävästi ainoastaan silloin, kun on ne itse kokenut.
Toimittajat ovat aikaisempaa kouluttautuneempia. Nälän kouluttamia, pystymetsästä otettuja journalisteja on entistä harvemmassa.
Toimittajan oma poliittinen tai muu yhteiskunnallinen näkemys oli aikaisemmin vahvemmin esillä. Nyt ollaan neutraalimpia tarkkailijoita. Aikoinaan käytännössä kaikki sanomalehdet olivat jonkun puoleen talutusnuorassa. Poliittista rasitetta on karisteltu monen lehden harteilta, puoluesidonnaiset ovat kuihtuneet pienten piirien julkaisuiksi.
Oltiinko lehdissä ennen ärhäkämpiä ja kriittisempiä kuin nyt? Oltiin ja ei oltu. Siinä missä Kekkonen ja Neuvostoliitto olivat koskemattomia, Vanhasta ja Yhdysvaltoja uskalletaan roimia olan takaa - aiheesta ja aihetta.
Ärhäkkyyden ja kriittisyyden perään voi kysellä, kun iltapäivälehdissä selostetaan tosi-tv:tä ja vastaavia sivutolkulla. Kai se lukijoita kiinnostaa, mutta onko se journalismia vai tekstimainontaa, herää kysymys. Tutkivalle journalismille olisi nykyäänkin tarvetta, mutta ei edelleenkään aikaa.
Toimittajan perusvaatimukset eivät ole muuttuneet: hyvä suomen kieli, uteliaisuus, kriittisyys ja tasapuolisuus. Niillä pärjää jo pitkälle. Tota- ja niinku-sanoja kuulee radiossa ja televisiossa jatkuvasti, mutta lehtikieli on onneksi säilynyt aikalailla kieliopin mukaisena.
Alalle on rantautunut myös termi monimediaalisuus. Kukkeimmillaan se tarkoittaa sitä, että yksi ja sama toimittaja takoo yhdestä uutisesta versiot nettiin, radioon, televisioon ja paperilehteen. Samaan aikaan valokuvaaja ottaa kuvia paperilehteen ja purkittaa myös videon.
Mistä niitä taviksia löytyy?
Tietotekniikan kehityksen myötä tiedonhaku on mullistunut toimituksissa. Internet, sähköposti ja kännykkä tarjoavat kirjepostia, faksia ja lankapuhelinta nopeammat ja paremmin tavoittavat työkalut.
Toisaalta Google ja muut hakukoneet myös tyhmistävät, sillä ne eivät löydä kaikkea tietoa edes netistä. Pelkällä googlettamalla käyttämättä jäävät myös tietosanakirjat ja muut kirjalliset lähteet.
Tiedon ja tiedon näköisen lisääntyessä on lisääntynyt myös toimittajan tuska. Pitää erottaa jyvät akanoista, oikea punainen lanka tuhansista vääristä punaisista langoista. Nettitiedoissa panssarivaunujen määrään voi helposti pujahtaa nolla tai pari lisää. Tiedon tarkistaminen on entistä tärkeämpää, mutta mihin lähteeseen luottaa tarkistuksessa?
Kiireisen ihmisen tavoittaa monesti paremmin sähköpostilla tai tekstiviestillä kuin suoraan soittamalla. Kaikesta tekniikasta huolimatta koskaan ei voi luottaa, että kaipaamansa henkilön saisi kiinni juuri tänään. Jostain kumman syystä lääkärit, poliitikot ja yrityspamput vastailevat sähköpostiin keskellä yötä.
Aikaa myöten myös viranomaistiedottaminen on muuttunut. Enää toimituksissa ei juuri tehdä soittokierroksia poliisille ja palokuntaan, sillä he tiedottavat tapahtumista sähköpostilla. Viranomaiset tosin voivat jättää tietonsa kertomatta, aivan kuten vanhoina hyvinä aikoina.
Haastateltavien saanti on aina oma operaationsa. Poliitikot, byrokraatit ja bisnesmiehet yleensä rakastavat julkisuutta, mutta epämiellyttävissä yhteyksissä toimittajan puhelua pallotellaan luurista toiseen.
Toimittajien ystävät, sukulaiset, naapurit tai heidän tuttunsa päätyvät usein lehteen tavallisen kansalaisen eli taviksen roolissa. Tässä kohtaa pitää huomauttaa, että ihminen ei ole keskivertoa huonompi tai parempi, jos hänen lähipiiriin sattuu kuulumaan toimittaja.
Netti muutti lukutapoja
Kaleva on julkaissut verkkolehteä internetin vaippaiästä lähtien. Monelta uutiskeikalta tehdäänkin ensimmäisenä lyhyt versio nettiin. Hetken hengähdettyään toimittaja alkaa puurtamaan pidempää versiota seuraavan aamun paperi-Kalevaan.
Koska uutiset pyörivät päivän ja illan ajan radiossa, tv:ssä ja netissä, seuraavana aamuna sama juttu paperilehdessä haisee helposti homeelta. Niinpä eilisen raportoinnista on siirrytty etukenoon: uutista pyritään viemään eteenpäin kysymällä, että mitä tapahtuu seuraavaksi? Mihin toimenpiteisiin ryhdytään, ettei vastaavanlaisia onnettomuuksia enää pääse tapahtumaan? Etukeno on toisaalta sitä, että moniin tapahtumiin ei enää mennä vain paikalle, vaan niistä kerrotaan lukijoille jo etukäteen.
Uutisista kilpaillaan. Jos jolla kulla on oikea jymyuutinen ennen muita tiedotusvälineitä, kyseessä on skuuppi. Rehdin lehtimies(-nais)tavan mukaisesti mainitaan, kuka kertoi uutisen ensimmäisenä.
Aiheita varastetaan toisista lehdistä, tottakai. Yleensä pidetään hajurako toisen julkaisemaan saman aiheen juttuun, röyhkeimmät tekevät jo seuraavan päivän lehteen.
Verkkolehden uutisvirran kärkeen ei epäröidä siteerata muiden tiedotusvälineiden tekemiä juttuja. Tiukkatempoisessa nettiuutisoinnissa äsken kuumimpana ollut uutinen jäähtyy nopeasti painuessaan alemmaksi uusien aiheiden tieltä.
Lukutottumukset muuttuvat. Nettisukupolvelle tuntuvat riittävän lyhyet, muutaman sadan merkin uutiset. Syvemmällä taustoihin menevät jutut ovat usein niin pitkiä, ettei nykyerkki niitä ruudulta jaksa lukea.
Paperille painetun sanomalehden kuolemaa hoettiin ensimmäisen kerran, kun radio keksittiin. Toisen kerran, kun televisio kannettiin olohuoneisiin. Ja kolmannen kerran, kun internet kietoi kansan pauloihinsa.
Yksittäisiä lehtiä on kuollut ilman sähköisiä kilpailijoitaankin, mutta nyt ollaan tosipaikan edessä. Keskimääräinen lehden lukija alkaa olla jo keski-iän ylittänyt, nuoret aikuiset eivät tilaa, eivätkä ehdi lukea lehteä.
Toivottavasti sanomalehti ei kuole vieläkään, vaan muuttuu toisenlaiseksi. Millaiseksi, sitä ei ole keksinyt vielä kukaan.
Tulipalo ajaa edelle
Iltasella Oulun katuja asteleva Virtasen mummo huomaa, että Tuomiokirkon takaa nousee savua. Hetken kuluttua koko kulma on liekeissä. Mummo kaivaa kännykän veskastaan, soittaa hätänumeroon, nappaa kännykällä muutaman kuvan ja videonpätkän. Seuraavaksi hän pirauttaa Kalevan toimitukseen.
Virtasen mummoa pyydetään lähettämään kuvat ja video Kalevan verkkotoimitukseen. Tulipalouutinen on netissä luettavissa jo ennen kuin paloautot ovat kunnolla sammutustöissä.
Toimituksessa pannaan iso remmi päälle. Kotimaan sivu raivataan tulipalouutiselle. Autotestauksen laajuus Lapissa -juttu pääsee odottamaan uutta julkaisupäivää.