Muistot seu­raa­vat 70 vuoden takaa

Vuoden 1939 syksy ja alkutalvi olivat painostavaa aikaa. Tämän uhkaavan tunnelman Laatokan rantamilla koki myös Hanna, kesällä 6 vuotta täyttänyt pikkutyttö. Raskaat pilvet seisoivat maiseman yllä. Sumu laskeutuu alas jokirantaan. Oli puhuttu vaarallisesta kaasusta. Annettujen ohjeiden mukaan ryhdyttiin valmisteluihin. Siskot kokeilivat kaasunpitäviä paperipusseja kotisaunan savuissa. Sinne piti Hannankin juosta toisten luokse katsomaan ja kokeilemaan. Eihän se tulos ollut tyydyttävä. Pelko ja toimeliaisuus sai tätäkin kokeilemaan. Monet muut oudot asiat painostivat kodin ilmapiiriä. Niistä eivät pienimmät päässeet perille. Vanhempien varovaisuus ei kuitenkaan täysin pitänyt. Olihan vanhin veli jo lähtenyt, mutta minne? Meitä oli kotona äiti ja vielä yhdeksän sisarusta. Äidillä olivat isommat lapset apuna. Minä ja kolme vuotta nuorempi Esko ja puolivuotias Yrjö-vauva tarvitsimme vanhempia. Olihan äidillä vielä huoli siitä, milloin isälle tulisi kutsu. Näistä monista huolista ei pikku-tyttö ollut ajan tasalla. Leikit sisarusten ja serkkujen kanssa olivat vielä mahdollisia. Sota oli alkanut. Joulukuinen päivä, joka toi sodan todellisuudessa lähelle, oli sunnuntai. Laatokka oli jäässä. Saimme lapset olla kotilahdella luistelemassa ja leikkimässä. Pysyttelimme rannikolla. Uusi jää toi jännitystä ja iloa. Tämä leikkivä lapsijoukko näki lentolaivueen suuntaavan kohti Sortavalan kaupunkia. Isommat lapset arvasivat mitä tämä tietää. Nyt tuli kiire kotiin. Sortavalan pommitukset jatkuivat maaliskuun rauhan tekoon asti. Suru tuli sukuun. Isän veli, Jaakko-setä kaatui kolmas päivä joulukuuta. Hän oli minun rakas kummisetäni. Kummitäti jäi yksin pienen pojan kanssa. Suku kokoontui keskeisessä kodissa, Yläpihassa. Nämä olivat todelliset suruseurat. Minäkin olin päässyt mukaan. Olihan siellä ikäisiäni serkkuja. Polvirukoukset, johon tilaisuus päätettiin, sai väen puhkeamaan itkuun. Muistan tarkalleen tuvan ja siinä penkin paikan missä minäkin polvillani itkin. Kaikki ympärilläni itkivät. Jaakko-setä oli kaikille hyvin läheinen ja aika vakavaa. Varmasti kaikki suvun miehet ja maamme asiat jätettiin Jumalan suojelukseen. Vanhin veljen i oli lähtenyt vapaaehtoisena rintamalle. Isän lähdöstä ei jäänyt muistikuvaa. Se tapahtui mahdollisesti lasten nukkuessa. Pimein vuodenaika meni pommituspelkoineen ja valojen aikana pimennetyin ikkunoin. Saatoimme kyllä kurkistella valoraketteja verhojen raoista. Kyllä ne välillä valaisivat kauemmaksi maallekin. Miten meidän joulun viettomme sujui, siitä ei jäänyt mitään mieleen. Todennäköisesti äidin tuntien, mahdollisuuksien mukaan perinteiseen tapaan. Seurasi tammi- ja helmikuun valoisat päivät. Päiväsaika ei ollut hiihtäjälle turvallinen. Hiihtelimme pihapiirin ulkopuolella. Serkku, sisareni ja minä, huono hiihtäjä. Lentokoneita oli palaamassa kaupunkia pommittamasta kotimaisemani ylitse. Suurempien hiihtäessä pelon vallassa kotiin, minä sotkeuduin suksineni hankeen. Konekiväärin ääni on monen monta kertaa ollut ahdistavan uneni ääni. Lienevät tyhjentäneet aseitaan pelotukseksi. Villalankoja oli jaettu kutojille. Valtava kutomisinnostus sai naisväen kotirintamalla toimintaan. Tämä oli hyvä purkautumistie jännityksen keskellä ja tarpeellista kovan pakkasen varusteisiin rintamalle. Siskot neuloivat ja minä myös. Neulomaan opettelivat myös kaupungista maalle turvaan tulleet tutun perheen pojat. Olinpa mielestäni jo valmis opastamaan poikia neulomisen nikseihin. Pojat eivät malttaneet pelkästään neuloa. Oli helppo kiusata Hannaa ja pitää lystiä kustannuksellani. Keksinpä minäkin vuorostani kiusata. Poikien kutoessa totisina, kuljin hiljaa ohitse ja vetäisin puikon pois lähimmän pojan työstä. Muistan tekoseni aina. Torujen saamisesta ei jäänyt muistikuvaa. Tuskin äiti tuli sitä tietämään. Poikiin temppu tehosi. Opetustehtäväni taisi loppua siihen. Mutta kutominen jatkui. Sain langat kypärän suojusta varten. Olipa siinä haastetta kuusi- ja puolivuotiaalle. Lanka oli hunajan keltaista, vahvaa lankaa. Muistan aina tuon työni saman värisen langan nähdessäni. Varmasti sain siskojen apua kavennuksissa. Tämäkin työ sitoo muistot vahvasti sotatalveen -40. Suojus lähti rintamalle lähtevään pakettiin. Tuli maaliskuu. Varusteluja lähtöä vasten oli varmasti tiedossa. Perheessä ommeltiin meille lapsille lämpimiä asusteita. Isosisko oli äidille jo hyvä apu näissä valmisteluissa. Huoli isän ja isoveljen voinnista oli suuri. Miten kaikesta lasten avulla selvitään. Mitä tiedettiin ja minkälaisia suunnitelmia oli annettu, ei lapsi tiennyt sitä. Tuli kuitenkin se hetki, jonka kaikki muistavat. Tuli tiedon tuoja kotiimme ja sanoi: "Voi hyvä rouvarukka, nyt meijän pittää lähtii". Seurasi muutaman päivän sisällä radikaalit lähtöjärjestelyt.