Ilmo Autere. Diplomi-insinööri, kaivoksenjohtaja Ilmo Autere kuoli Alzheimerin taudin murtamana 30. lokakuuta 2024 Kuopiossa. Hän oli 87-vuotias, syntynyt 29. tammikuuta 1937 Enossa Kaltimon kanavankaitsijan saunassa.
Jatkosodan aikana Autereen perhe muutti Enosta tiemestari-isän töiden perässä Salmiin. Kesällä 1944 alkoi sieltä evakkomatka, joka jatkui aina Ruotsiin asti sotalapseksi.
Ruotsista Ilmo palasi Nakkilaan, jonne perhe oli muuttanut. Oppikoulun alkaessa hän muutti Tampereelle ja kirjoitti ylioppilaaksi Tampereen Lyseosta 1957. Armeijan jälkeen hän aloitti opinnot Teknillisen korkeakoulun vuoriteollisuusosastolla.
Diplomi-insinööriksi Autere valmistui 1962. Samana vuonna hän meni naimisiin Sirkkansa kanssa. Seuraavana vuonna perhe muutti Outokumpuun, kun Autere siirtyi Outokumpu Oy:n palvelukseen.
Outokummussa syntyivät kaksi ensimmäistä lasta, Marja ja Jussi. Vuonna 1966 perhe muutti Leppävirralle, kun Autere siirtyi Kotalahden kaivokselle.
Paluu Outokumpuun tapahtui 1968. Sieltä perhe jatkoi edelleen Raahen Lampinsaareen, jossa sijaitsi Vihannin kaivos. Lampinsaaressa syntyi nuorin lapsi.
Työuransa pisimmät jaksot Autere teki Vihannin kaivoksella, jossa hän toimi ensin käyttöinsinöörinä, sitten kaivospäällikkönä ja lopulta koko kaivoksen johtajana. Hänen ikäväksi tehtäväkseen jäi myös kaivoksen lopettaminen 1992.
Vihannin kaivoksen lisäksi Autere valmisteli 1978–1980 Outokummun Vuonoksen kaivoksen ja 1980–1984 Kotalahden kaivoksen lopettamiskuntoon. Hän lopetti Virtasalmen Hällinmäen kaivoksen 1984.
Vihannin kaivoksen lopettamisen jälkeen Autere lähti vielä kehittämään kaivostoimintaa Venäjälle. Venäjä ohjasi kuitenkin kaivokset oligarkkien haltuun eikä ulkomaalaisille. Toivottoman tehtävän edessä Ilmo jäi eläkkeelle 1994.
Työtoverit tunsivat Autereen vakaana, harkitsevana ja ystävällisenä ihmisenä. Hän oli täysin Outokumpu Oy:n mies, johon työasioissa saattoi luottaa kuin vuoreen. Vapaa-ajalla hän osasi viihdyttää tarinoillaan.
Eläkevuosikseen Ilmo ja Sirkka muuttivat Kuopioon. Kesät he viettivät Konginkankaan kesämökillä.
Siellä Ilmon rakkain harrastus oli muikkujen kalastus. Osansa saaliista saivat niin sukulaiset, ystävät kuin Keiteleen lokitkin.
Alzheimer vei Ilmon vähitellen pois läheistensä maailmasta. Viimeiset puolitoista vuotta hän vietti pyörätuolissa hoitokodissa. Läheisten iloksi hän tunnisti heidät loppuun asti.
Perhe muistaa Ilmon ihmisenä, joka oli aina valmis auttamaan ilman turhaa viivyttelyä. Lapsilleen hän opetti, että ongelmista ei valiteta, vaan niihin rakennetaan ratkaisu.
