Erkki Ylitalo. Rakennusmestari Erkki Ylitalo kuoli 2.10.2023 97-vuotiaana. Hän oli syntynyt Limingan Alatemmeksellä 9-lapsisen perheen kuopuksena 8.6.1926.
Kotitalo oli kylän vauraimpia, mutta lapsuus ei ollut onnellinen. Äiti kuoli seuraavana keväänä ja isoisä kesällä. Toivo-isä erehtyi takaamaan liian monia lainoja, ja vuosikymmenen vaihteen pula-aikana Ylitalo myytiin pakkohuutokaupalla. Isällä ei ollut kykyä huolehtia lapsilaumasta ja alaikäiset lapset hajotettiin sukulaisten hoiviin.
Ylitalo oli vuorotellen äitinsä sukulaisten luona Piippolassa, meijerska-sisaren hoivissa Pyhännällä ja jonkin aikaa kansakoulunopettajaksi valmistuneen veljensä taloudessa Päijät-Hämeen Kärkölässä. Paluu kotikylään toteutui, kun opettaja-veli sai paikan Alatemmeksen kansakoulusta. Talvisodan alettua Ylitalo siirtyi toisen sisaren luokse Yli-Arolaan.
Helmikuussa 1944 isänmaa kutsui 17-vuotiasta Erkki Ylitaloa. Kesän 1944 koviin torjuntataisteluihin nostomies ei vakavasti sairastuttuaan ehtinyt. Vihollissotilaita hän näki vain sotavankeja vartioidessaan, kunnes kotiutettiin syksyllä 1944. Sota-ajan aseellista palvelua ei kuitenkaan otettu huomioon varsinaisen asevelvollisuuden suorittamisessa, kun sen aika tuli 1946.
Toisen kerran siviiliin päästyään Erkki Ylitalo harkitsi ensin kahden vanhemman sisaruksensa tavoin kansakoulunopettajan uraa, mutta haki sitten Oulun teknilliseen oppilaitokseen. Valmistuttuaan rakennusmestariksi hän työskenteli ensin Lapin Rakennuksen palveluksessa, kunnes päätyi kunnallisvirkamieheksi.
Parivuotinen viranhoito Pudasjärven kunnanrakennusmestarina oli hyvä meriitti hakiessa samaa virkaa kotikunta Limingasta. Sinne muuttaessaan 1953 nuori mestari oli ehtinyt avioitua, puoliso Hilkka (omaa sukua Pyy) löytyi kotikylältä jo edellisellä vuosikymmenellä.
Kunnanrakennusmestarina hän oli kotikunnassaan ensimmäinen ja joutui käytännössä luomaan toimenkuvansa. Rakennusmestarille kuuluivat kaikki kunnan tekniset työt, kunnanvaakunan käytännön toteutuksesta auton alle kuolleen hirven hautaamiseen. Sodan jälkeen suuret ikäluokat tarvitsivat koulutiloja, joita rakennettiin Limingassakin.
Limingan kunnantalo valmistui 1955. Uudessa kiinteistössä oli rakennusmestarin perheelle asunto, josta oli oven kautta pääsy rakennustoimistoon niin ettei työpaikalta kauas päässyt kotonakaan.
Liminkaan olisi perhe muuten voinut jäädäkin, mutta kesällä 1958 kunnanhallitus päätti yhtenäistää kunnanvirkailijoiden vuokrat – ottamatta huomioon millaista palkkaa työntekijöille maksettiin. Erkki Ylitalo oli tullut viisi vuotta aiemmin sopimuspalkalle eikä palkkaa nostettu inflaatiosta huolimatta.
Vaikka Marttilan kunnalliskodin taloudenhoitaja-tilanhoitajana ollut appiukko oli lievästi kateellisena aikoinaan paheksunut ”poikaselle” maksettavaa isoa palkkaa, meni nettopalkka vuokrankorotuksen jälkeen melkein kokonaan asumiseen. Oli pakko irtisanoutua.
Parempaa paikkaa ja palkkaa etsittiin Kemin maalaiskunnasta, Kärsämäeltä ja Maaningalta, kunnes 1968 tuli muutto Kälviälle. Siihen mennessä perheeseen oli syntynyt kolme poikaa, vanhimmat Limingassa ja nuorin Kärsämäellä. Kälviälle nousi lopulta Ylitalon itse suunnittelema omakotitalo ja eläkkeelle hän jäi Kälviän kunnan rakennustarkastajan virasta 1989.
Rankinta työssä oli kunnasta riippumatta rakennuslautakunnan kokouksiin osallistuminen. Ennen tupakoinnin vähentämiseen tähtäävää lainsäädäntöä oli tupakointi kokouksissa normaalia ja hengitystieallergikolle sankassa tupakansavussa istuminen silkkaa piinaa.
Pojat muistavatkin isän kotiutuneen kokouksista puolikuolleena, aivastelu ja nenän valuminen jatkui päiväkausia.
Ensimmäisen lentomatkansa Erkki Ylitalo teki vasta 60-vuotiaana, mutta innostui sittemmin matkailusta, jolloin Keski-Euroopan kulttuurikaupungit ja Välimeren kohteet tulivat tutuiksi.
Toinen lempiharrastus oli kirjallisuus, erityisesti ammattiveli Kalle Päätalon tuotanto, jonka hän sai kokonaisuudessaan isänpäivä- tai joululahjana. Jäätyään leskeksi uuden vuosituhannen alussa Erkki Ylitalo myi omakotitalonsa ja muutti 2008 Kannukseen. Viimeiset vuodet hän vietti Kitinkodin palveluasunnossa.
Kirjoittaja on Erkki Ylitalon vanhin poika.
