Katsoin sydäntä särkevän, murhatun nuoren Vendin sukulaisten haastattelun netissä. Haastattelussa he kertoivat vihan tunteistaan ja siitä, miten heistä oli tullut ihmisiä, joita he eivät olisi halunneet olla. Vendin sisko kertoi myös pohtineensa naisvihaa ja sitä, miten Vendi oli paitsi henkirikoksen myös naisvihan uhri.
Luulin naisvihan kadonneen Suomesta tai ainakin vähentyneen merkittävästi. Luulin asioiden muuttuneen omasta nuoruudestani. Monta vuotta olen ajatellut, että Suomi ei ole naisvihan maa. Meillä on prosesseja. Asioihin puututaan. Naiset tekevät mitä vaan Suomessa.
Olen ollut väärässä. Vendin tapauksen lisäksi omat kokemukseni lomilla Suomessa ovat johtaneet siihen, että olen ymmärtänyt ajatteluni virheellisyyden.
Naisvihan väitetään tulevan somesta. Ei se tule. Se on vanha ilmiö, jolta suljetaan silmät, ja se vain jatkuu jatkumistaan. Erityisen haitallista se on tytöille, jotka ovat edelleen kasvuiässä eivätkä pysty puolustamaan itseään samalla tavalla kuin aikuiset. Haitallista se on myös aikuisille naisille, koska naisvihaa kokenut jää yksin.
Peruskoulussa 1990-luvun lopulla oli paljon naisvihaa. Tyttöys oli noloa ja tyttö oli haavoittuvainen. Säälittävä ja alempiarvoinen. Se, että nainen näyttää erilaiselta kuin mies, hän kehittyy erilaiseksi kuin mies, kuulostaa erilaiselta kuin mies, oli vihastuttavaa ja sitä kuului hävetä.
Oppilaat piiloutuivat löysiin vaatteisiin tai farkkujen ja flanellipaidan univormuun. En vieläkään tiedä, miten naisellisesti pukeutunut ystäväni säilytti mielenterveytensä. Kun olen kertonut näistä asioista, ulkomaalainen aviomieheni on alkanut paremmin ymmärtää miksi Suomessa näyttää siltä, miltä näyttää. Miksi naiset piilottavat naiseutensa ja häpeävät sitä.
Itse tein sellaisen koiruuden peruskoulun yhdeksännellä luokalla, että olin koulun paras oppilas. Tämä loukkasi niin paljon itseäni vuotta alemmalla luokalla olevaa poikajoukkoa, että he lähettivät minulle kortin, jossa kerrottiin, että he seuraavat ja tarkkailevat minua kiikarilla ja monisanaisesti kerrottiin, miten minut tullaan raiskaamaan. Olin neljätoistavuotias.
Koulu järjesti keskustelutilaisuuden. Minun odotettiin osallistuvan mutta kerroin, että mahaani sattuu. Neljätoistavuotias tyttö olisi heidän mielestään hyvin voinut keskustella itseensä kohdistuneesta syvän sairaasta kielenkäytöstä ja raiskausuhkauksesta uhkauksen lähettäneiden poikien vanhempien kanssa, joista suurin osa pyrki todistamaan, että heidän poikansa ei ole osallinen.
Koulu päätyi järjestämään anteeksipyyntötilaisuuden, jossa minun piti kohdata kortin lähettäneet pojat, kätellä heitä ja antaa heille anteeksi. Ennen tilaisuutta pojat haukkuivat minua ja puhuivat minusta halveksivasti käytävässä.
Minun tuli ymmärtää poikia. Olinhan kypsä, koska olin jo 14-vuotias, hyvä koulussa ja tyttö. Olin myös solmussa itseni ja muuttuvan kehoni kanssa, ja minulla oli näkyvä syömishäiriö. Kysyikö kukaan, miltä minusta tuntui?
Tämän irvokkaan näytelmän jälkeen kotiini tulikin tappouhkaus. Muista syistä perheeni muutti Oulusta Helsinkiin, mutta olin oppinut läksyni, koska tämä oksettava tapaus oli piste iin päällä muun häirinnän ja vuosia enemmän tai vähemmän jatkuneen kiusaamisen tai sen ahdistavan uhan jälkeen.
Minä kutistuin. Opin paikkani. Minusta tuli vähemmän kuin mitä minä olisin voinut olla.
Suomen kaltaisella pienellä maalla ei pitäisi olla varaa naisvihaan. Tilastoissa eivät näy tytöt ja naiset, jotka kutistuvat kiusaamisen, häirinnän, uhkailun ja pilkan vuoksi tai rikosten uhreina, joista ei kerrota kenellekään tai jotka ovat niin nuorten tekemiä, että vastuuseen saattaminen on hankalaa.
Suomella on ongelma, mutta se ei tee sille mitään. Seurauksena on pahimmillaan murhattuja tyttöjä ja vielä enemmän hiljaisia, masentuneita tyttöjä, joista tulee vähemmän kuin mitä he olisivat voineet olla.
Ainainen tyttö, Suomesta pois muuttanut
Julkaisemme kirjoituksen poikkeuksellisesti nimimerkillä