Kirjoitus on tiivistelmä emeritusprofesssori ja kansanedustaja Erkki Pulliaisen 15.10. pitämästä Studia generalia
-sarjan "Pureeko pakkanen, kangistaako kylmä?" luennosta.
Pohjois-Suomi (Oulun ja Lapin läänit) on toiminnallisesti osa Suomea, Luoteis-Eurooppaa, EU:n sisä- ja maailmanmarkkinoita. Sen sijainti kainalossa, jonka ympärillä käsivartena on Natoon kuulumaton EU-valtio Ruotsi, olkapäänä Natoon kuuluva ei-EU-valtio Norja ja kehona omista intresseistään tunnettu Venäjän federaatio, pitää sitä erityisen mielenkiinnon kohteena a inakin niin kauan kuin tämä turvallisuuspoliittinen asetelma säilyy.
Riippuen EU:n kulloisestakin yhteisestä maatalouspolitiikasta, metsäteollisuuden raaka-aineen hankinnasta, alkutuotteiden ja kaivannaisten maailmanmarkkinahinnoista ja jopa arabien juomaveden tarpeesta Pohjois-Suomen uusiutuvien ja uusiutumattomien luonnonvarojen yksikköhinnat vaihtelevat. Nollarajaa millään merkittävällä luonnonvaralla ei kuitenkaan ole enää oleva 1950-luvun malliin. Siitä pitävät huolen kuluttajien määrän kasvu ja luonnonvarojen yleinen niukentuminen maapallolla. Ydinkysymykseksi "Pohjois-Suomella tekemisessä" muodostuu, onko alueella toimiva luonnonvaroja hyödyntävä infra tulevaisuudessakin käytettävissä.
Pohjois-Suomi on mielenkiintoisella tavalla riittävän lähellä ja riittävän kaukana Euroopan väestökeskittymistä. Vientiteollisuuden kannalta Suomi on onnekseen saarivaltio, josta bulkkituotteet ja raaka-aineet voidaan viedä edullisesti meriteitse maailmanmarkkinoille. Matkailumaana Suomi on etäisyydestä huolimatta helposti saavutettavissa oleva rauhallinen, eksoottinen kolkka, jolla on tiheä kansallinen lentoreittiverkosto. Lentokoneilla pääsee myös moneen osaan Pohjois-Suomea.
Kahden yliopiston, seitsemän ammattikorkeakoulun, 74 päivälukion ja 45 ammattioppilaitoksen ja lukuisten tutkimusyksikköjen tyyssijana Pohjois-Suomi on tiedollisesti ja taidollisesti nykyisellään hyvin varustautunut kovenevaan kilpailuun alati kansainvälistyvässä tietoyhteiskunnassa. Valmius koskee myös laitetekniikan tasoa. Suomella on riittävästi varallisuutta rakentaa elinkeinoelämän vaatimat nopeat tietoliikenneyhteydet kautta Pohjois-Suomen.
Pohjois-Suomen alueellisesti tasapainoisen kehityksen ja uusiutuvien luonnonvarojen kestävän hyödyntämisen merkityksellisimmät ongelmat liittyvät väestön muuttoliikkeeseen ja eräisiin yleisiin kehitystrendeihin. Perustuslakimmehan suo kansalaisille oikeuden valita vapaasti asuinpaikkansa, maksoi se sitten yhteiskunnalle mitä tahansa.
Joka syksy 5 500 nuorta aloittaa alueellamme lukion ja 6 800 ammatillisesti orientoituneen ammattioppilaitoksen opinnot. Seutukunnallisesti kaikki on vielä kohtuullisen hyvin peruskoulun jättämisen vaiheessa.
Kun nuoret valmistuvat joko tiedeyliopistosta tai ammatillisesti painottuneesta oppilaitoksesta, muutto keskuksiin voimistuu. Hakeudutaan asumaan sinne, mistä saa työpaikan tai on todennäköistä saada joskus edes pätkätöitä. Oulu yliopisto- ja ammattikorkeakoulukaupunkina sekä Pohjois-Suomen pääkaupunkina muodostuu valtakunnan puitteissakin nopeasti kasvavaksi keskukseksi.
Kun nuori valmistuttuaan ei jää kotiseudulleen, merkitsee se työvoimapoliittista menetystä. Riittävän monta tällaista henkilökohtaista ratkaisua tarkoittaa paikallista pulaa osaavasta työvoimasta tilanteessa, jossa joku haluaisi perustaa paikkakunnalle vaikkapa tuotantolaitoksen.
Ratkaisumalliksi jää, että sekä tuotantokoneisto että työntekijät pitäisi muuttaa paikkakunnalle. Kun tähän ei juuri ryhdytä ilman houkuttelevia "porkkanoita", seurauksena on pyrkimys heikentää taloudellisista ja tarpeettomuussyistä perusinfraa, johon kuuluvat terveyskeskukset, koulut ja kaupat, jopa rauta- ja maantiestö.
Samalla tavoin infraan vaikuttavat myös maa- ja metsätaloudessa meneillään olevat kehityskulut. EU:n jäseneksi hakeutumisen myötä harjoitettu tukipolitiikka on johtanut maatilojen käytössä olevan peltoalan voimakkaaseen kasvuun. Tämä tarkoittaa, että yhä harvemmat saavat elantonsa maataloudesta.
Pohjois-Suomelle ominaisessa lypsykarjataloudessa investointitukipolitiikka on pakottanut rakentamaan navettoja, joissa on tilaa sadalle tai sadoille eläimille. Tämä on merkinnyt peltojen ja myös tilojen yhdistämistä suuryksiköiksi, joissa kuitenkin odotetaan selviydyttävän emännän ja isännän yhteisellä työpanoksella. Kun sitten emäntä jättää maatilan ylirasittumisen seurauksena, kylän väestörakenne kokee yhden ihmisen ratkaisun myötä suuren muutoksen.
Pohjoissuomalaiseenkin maatilatalouteen kuuluvassa metsätaloudessa meneillään oleva infraa koskettava muutos näkyy kahta tietä. Puunkorjuu on koneellistunut metsäyhtiöiden valitseman toimintamallin vuoksi jo sinänsä - hankinnan kautta puuta ei enää osteta. Samaan tulokseen johtaa myös se, että isäntä ei ehdi metsään karjanhoito- ja maanviljelyskiireiden vuoksi. Mitä tehokkaammat harvesterit, sen vähemmän henkilötarvetta metsätöissä.
Kun yhä vähälukuisempi joukko ihmisiä käyttää haja-asutusalueiden tieverkostoa, tiehallinnon nykyisen käytännön mukaan tiestön annetaan rungoltaankin rappeutua. Tästä seuraa, ettei elinkeinoliikenne voi enää tarpeen mukaisesti sujua vuoden jokaisena päivänä. Tästä joutuvat kärsimään niin metsäteollisuuden puunhankinta kuin karjatalouden maidon ja eläinkuljetukset sekä koulu- ja työmatkaliikenne. Ongelma koskee myös matkailuliikennettä, joka on ollut Pohjois-Suomessa selvästi kasvussa.
Pohjois-Suomella tekemisessä ollaan ajautumassa kohtalokkaaseen ristiriitatilanteeseen. Toisaalta alueen uusiutuvilla ja uusiutumattomilla luonnonvaroilla kuten merkittävillä koskemattoman luonnon arvoillakin on maailmantilasta johtuen kasvavaa kysyntää, mutta liikenneverkkoon, erityisesti tieverkkoon, kohdistuneiden arvovalintojen vuoksi niiden hyödyntämismahdollisuudet heikentyvät.
Myös perinteinen aluepolitiikka menettää vaikuttavuutensa, kun taloudelliset voimavarat keskitetään pääväylien kunnossapitoon. Hyvää tässä on se, että tilanne voidaan kauaskantoisilla arvo- ja toimenpidevalinnoilla muuttaa paremmaksi. Ratkaisut ovat poliitikkojen käsissä.