Ihmettelen suuresti Saraleena Aarnitaipaleen mielipidettä "Kotoperäisten, vähenevien eläinten tappaminen on lopetettava" (Kaleva 19.10./Lukijalta).
En ole koskaan kuullut metsästäjien sanovan, että lähdemme "tappamaan" hirveä, jänistä, kettua, peuraa, kaurista, ahmaa tai metsäkanalintuja. Me metsästäjät yritämme pitää riistakannan niissä rajoissa, että kannanhoidollinen metsästys tulee suoritettua.
Hirville, peuroille, metsäkauriille ja metsälinnuille on olemassa laki kannanhoidolliseen metsästykseen, joka suurimalta osin on riistakeskuksien ja metsästysseurojen lupiin perustuva. Myös maanviljelijöiden pyyntöihin joudumme vastaamaan, jos heidän tuotannolle tulee taloudellista vahinkoa.
Sanaa tappaminen voidaan käyttää, kun susi tai karhu tappaa metsästäjän kouluttaman koiran tai niin sanotun kotikoiran, niitäkin tapauksia on tänä syksynä ollut jo ihan liikaa. Sitä tapaa, jolla susi tai karhu ottaa hengen koiralta, metsän eläimeltä tai kotieläimeltä, voidaan sanoa tappamiseksi – silloin raadeltava eläin tapetaan pikkuhiljaa hivuttamalla.
Näitä petoja te suojelette. On varma, että jos oma sylikoira tai kissa joutuu suden syötäväksi, ilmeisesti silloin mielipide muuttuu.
Mitä tulee jäniksen ja metsälintujen metsästämiseen, niiden kanta on romahtanut kokonaan eri syistä kuin metsästämisen vuoksi. Kanta alkoi vähenemään, kun suot ojitettiin. Ojiin hukkuivat poikaset, ja luontoaktiivit päästivät minkit ja supieläimet luontoon. Varmaan minkkejä on muutenkin karannut luontoon, mutta ne ovat suurimpia kyseisten eläinten vähentäviä tekijöitä.
Itse olen omistanut aseenkantoluvat vuodesta 1992 lähtien. Kukaan ystävistäni ei ole minulle sanonut, että milloin se hirvien tappaminen alkaa? Minulle metsästäminen on luonnossa olemista ja hyvien nuotiojuttujen kuuntelua, hirven ampuminen ei ole itsetarkoitus ollut koskaan, eikä tule.
Sauli Rajaniemi
Pattijoki