Olin 1960-luvun alkupuoliskolla töissä KPO:n teurastamolla Kokkolassa. Silloin vielä lihakarjan ostoasiamiehet kiertelivät ympäröivää maakuntaa, ja näkivät maakunnan ikään kuin sisältäpäin. Silloin oli jo puhetta siitä, ettei ruotsinkielisellä Pohjanmaalla ollut huonosti toimeentulevia; jos joku ei oikein tullut hyvin toimeen, niin naapurit ja muut kyläläiset auttoivat ja ilmeisesti ojensivat miten pärjäät omalla työlläsi.
Silloin oli vielä paljon talouksia, joissa ei puhuttu Suomea, oli kuin kielimuuri ympärillä, ja oli kunnia-asia ettei ruotsinkielisellä alueella voitu huonosti. Samanlainen kulttuuri on näköjään säilynyt näihin päiviin saakka ainakin osassa ruotsinkielistä Pohjanmaata.
Oli suomenkielisellä alueellakin samansuuntainen sosiaalinen käytäntö. Minun lapsuudessani Kalajoella ja Himangalla alkoi minkkitarhaus, meille 1–2 lehmän talouksille oli tarjolla työtä. Oli minkkitarhureita, jotka tarvitsivat apua, oli jäkälänostoa, joka meille vielä oikeastaan lapsille tarjosi hyvää tienestiä. Oli marjanostajia, ja isommissa taloissa tarvittiin usein apua.
Nyt monista sivukylistä on tullut nukkumalähiöitä, ei ole laajempaa yritystoimintaa, käydään muualla töissä, keskinäinen sosiaalinen kanssakäyminen on vähäistä. Aina niin kuin urheilussakin jää joku neljänneksi ja peräti viimeiseksi, niin käy normaalielämässäkin. Puhutaan syrjäytymisestä.
Pitäisi niilläkin, joilla menee hyvin, olla jonkin tasoinen sosiaalinen omatunto ja kysyä itseltään olenko minä varmasti itse ansainnut tämän hyvinvoinnin, vai onko tuuria mukana, ja onko tässä muidenkin työtä mukana, eikä vain valittaa korkeaa verotusta, kun en saa vielä enempi.
Nykyisen ajan ongelma on, että meillä suurimmalla osalla on tavaroita yllin kyllin, emme tarvitse mitään lisää. Syntyvyys on vähäinen, isovanhemmilta jää asuntoja ja muuta käyttökelpoista tavaraa.
Pörssit kukoistavat, ylimääräistä rahaa on, pörssikauppa on puhtainta kapitalismia, myydään ja ostetaan oletusarvoja, eikä kaupasta synny mitään lisäarvoa.
Maahanmuuttajat ovat ainoa ryhmä, joilla on tarve hankkia kaikki normaalin elämän tarpeet. Koska he eivät ole toivottuja, niin on totuttava siihen, ettei talous kasva omin voimin.
Jos haluamme säilyttää demokraattisesti hallitun yhteiskunnan, niin on pidettävä Pedersören tapaan yhteisön asukkaat tyytyväisenä, se on näin yksinkertaista. Eli jollain keinolla saava kaikkein pienituloisin porukka ostokykyiseksi, heillä on vielä kulutuskykyä. Ongelmana on rahakas eliitti, joka naukuu korkeita veroja eivätkä viitsi antaa täyttä työpanosta yhteiskunnan hyväksi jolleivät saa vieläkin enempi.
Kalle Lehtonen
Jääli