Toimiessani aikoinaan hoitajana Hiirosenkodin hoivaosastolla Oulussa, sain eräältä vanhukselta perinnökseni kysymyksen, jonka ääreen olen säännöllisesti palannut.
Erään kerran tulin iltavuoroon töihin ja asukas, joka oli jo vaipunut pitkälle muistisairauden hiljaisuuteen, oli poikkeuksellisesti äänessä. Hänen huoneestaan kaikui käytävälle äänekäs ja vaativa kysymys: "Mikä on ihmiskunnan puhelinnumero?", yhä uudelleen ja uudelleen useamman tunnin ajan.
Tietääkseni kukaan ei saanut vääriä lääkkeitä, tai ainakin kaikki asukkaat säilyivät hengissä, vaikka mieleni oli lennähtänyt Maata kiertävälle radalle satelliittien lomaan tarkkailemaan osaston sijasta ihmiskuntaa ja kotiplaneettaamme.
Sieltä korkeudesta katsottuna elämämme näyttää perin toisenlaiselta. Se, minkä arjessa näemme suurena ja merkittävänä, kulkeutuu pisarana virrassa valtameriin. Mikä on bensan hinta, miten edetä uralla, mistä rahat etelänlomaan?
Se taas, minkä koemme merkityksettömäksi arjessamme, muuttuu näkyväksi ja konkreettiseksi. Sulavat jäätiköt, hirmumyrskyjen pyörteet, valtavien maastopalojen savut, hupenevat metsät, lisääntyvät kuivuudet ja tuhoisat tulvat.
Millaista tuhoa olemmekaan saaneet aikaan kotiplaneetallamme. Miten kaltevalle pinnalle olemme omamme ja toiset lajit ajaneet. Reunan yli tiputaan ja tippuminen vain kiihtyy.
Tutkijat tuottavat meille jatkuvasti tietoa siitä, mitä on tapahtumassa ja mitä pitäisi tehdä, poliitikot neuvottelevat, sopimuksia sorvataan. Ja mitä tapahtuu? Päästöt ja kulutus kasvavat, aktivistit päätyvät oikeuteen vaatiessaan kaduilla lain ja ilmastosopimusten noudattamista, joiden syntyä poliitikot toisaalla juhlistavat lasejaan kilistellen. Ihmisyhteisöjen eriarvoisuus ilmastonmuutoksen vaikutusten osalta kasvaa ja sodat syttyvät.
Keisarin uudet vaatteet. Tämän sadun luemme lapsillemme jo varhain ja nauramme yhdessä sadun hupsuille aikuisille, joista kukaan ei uskalla sanoa totuutta ääneen.
Tutkimus kertoo, että nuorten luottamus tulevaisuuteen laskee eikä moni uskalla tehdä tulevaisuudensuunnitelmia tai haaveilla perheestä, sillä he näkevät, ettei alastomalla keisarilla ole edes aikomusta pukeutua. He näkevät, että osa meistä aikuisista kieltäytyy katsomasta keisariin päin, toiset väittävät hänellä olevan vaatteet päällä, osan mielestä vaatetuksen olemassaolo on mielipideasia ja loput luottavat hoviväkeen, että he kyllä korjaavat asiaintilan ajallaan.
Miltä nuorista tuntuu kulkea tulevaisuuteen tällaisen sokean joukon johdattamana?
Vanhuksen ääni on jo kauan sitten vaiennut, mutta näin vuoden vaihtuessa hänen kysymyksensä on jälleen mielessäni. Uutiset läheltä ja kaukaa ovat lohduttomia ja yhteiskunnat vaipuvat yhä syvemmälle sotimisen ja asevarustelun kierteeseen.
Näen, että muutoksen jättäminen vain päättäjiemme harteille on vastuutonta. Miten tavoitamme kaikki aikuiset vaatimaan elämän suojelua ja rakentamaan tulevaisuutta, johon nuoret voivat luottaa?
Kysynkin siis vuorostani: mikä on ihmiskunnan puhelinnumero?
Heidi Niemi
lähihoitaja, LuK, elokapinallinen, Oulu