Kaikki me vanhenemme joskus, toteaa iäkäs äitini toisinaan. Näinhän se on, ja valitettavasti vanheneminen tarkoittaa lähes kaikille myös erilaisia vaivoja ja terveydellisiä haasteita. Näin on käynyt myös äidilleni.
Minulle, 25 vuotta nuoremmalle tyttärelle, on osunut tässä kiertokulussa edunvalvojan ja sivustaseuraajan rooli. Menemättä tarkemmin äitini terveystietoihin kerron kuitenkin, että hänellä on ollut viimeisten viikkojen aikana ongelmia jalkojensa kanssa. Ongelmat ovat sellaisia, että ne vaativat vähintään sen, että hoitoalan ihminen katsoo noita oireilevia jalkoja.
Ensimmäisen kerran käytin äitiäni paikallisella terveysasemalla perjantaina, jossa pääsimme ilmoittautumiseen saakka. Lasikopissa istunut hoitaja totesi ensialkuun, ettei lääkärin vastaanotto onnistu enää perjantaina kello 15. Hoitaja kyllä tiedusteli äidiltäni millaisia oireita hänen jaloissaan on. Sen jälkeen hän ehdotti itsehoitoa kotona viikonlopun ajan, katsomatta äitini jalkoja kertaakaan.
Viikonlopun aikana olin vielä puhelimitse yhteydessä OYSin päivystykseen, josta sain vastauksen, ettei sinne kannata lähteä, koska kyseessä ei ole päivystysasia. Maanantaina sitkeyteni palkittiin, kun vein äitini uudelleen samalle terveysasemalle, josta hänet oli perjantaina käännytetty pois. Saimme lasikopin portinvartijalta lähetteen akuuttivastaanotolle, jossa äitini viimein sai tarvitsemaansa hoitoa. Tapasin ensimmäisen kerran myös hoitoalan ihmisiä, jotka myös katsoivat ja tutkivat jalkoja tarkemmin.
Tilanne poiki lopulta myös palveluohjaajan kotikäynnin äitini kotiin. Osallistuin myös itse tuohon käyntiin, koska halusin olla kuulemassa minkälaista kotihoitoa äidilläni olisi mahdollisuus saada. Kyseisellä hoidolla kun on suora yhteys myös siihen, kuinka paljon minä äitiäni jatkossa hoidan ja missä asioissa hänen tulee jatkossa kääntyä minun puoleeni.
Ystävällisen palveluohjaajan kotikäynti kesti noin tunnin. Siitä ensimmäisen kymmenen minuuttia ohjaaja yritti avata kannettavaltaan potilaan tietoja. Kun kannettava viimein suostui yhteystyöhön, oli palveluohjaajan katse ja sormet sen jälkeen tiukasti kannettavassaan kiinni. Samalla hän tietysti tiedusteli äidiltäni palveluntarpeen arviointiin vaikuttavia taustatietoja.
En tiedä, väsyivätkö asdfg-näppäimet ennen kuin tarvittavat tiedot oli koneelle kirjattu, mutta joka tapauksessa tunnin konettaan naputettuaan palveluohjaaja sulki kannettavansa, antoi muutaman kirjallisen ohjeen, kiitti tapaamisesta ja poistui.
Väheksymättä olleenkaan terveys- ja sosiaalialan ammattilaisten työtaakkaa, ihmettelen silti, miten he kohtaavat ihmisen työssään? Miksi hoitoalan ihminen ei uskalla tulla vartijoiden ympäröimästä lasikopistaan katsomaan rollaattorilla liikkuvan ikäihmisen jalkoja lähempää? Tai miksi palveluohjaaja keskittyy kotikäynnillä lähinnä kannettavaan tietokoneeseensa? Onko kaiken tiedon kirjaaminen hoito- tai arviointitilanteessa niin tärkeää, että potilas joutuu vielä viimein palveluun päästyäänkin kilpailemaan huomiosta kannettavan tietokoneen kanssa?
Omassa nuoruudessani kouluruokailu sai osakseen ajoittain kovaakin kritiikkiä. Tänä päivänä olen kuitenkin aistivinani, että tuota hyvinvointiyhteiskuntamme tarjoamaa ilmaista etuutta enemmänkin ihastellaan ja kehutaan. En tiedä, mikä lopulta on johtanut asenteiden muuttumiseen. Onko kouluruoassa nykyään enemmän suolaa ja pippuria kuin 80-luvulla, mutta jos on, niin samaa reseptiä toivoisin myös sote-alan ammattilaisten käyttävän: Enemmän suolaa ja pippuria!
Ikäihmisen tytär ja itsekin vanheneva ihminen
Julkaisemme kirjoituksen poikkeuksellisesti nimimerkillä.