Näyttelijä Linnea Leinon hiljattainen haastattelukommentti metsässä koetusta häirinnästä ja "mies vai karhu" -asetelmasta käynnisti ennalta-arvattavan reaktioketjun.
Kovaääninen ja perinteisenkin mediakentän läpäissyt somemyrsky kiinnittyi enemmän puhetapaan kuin naisiin kohdistuvaan sukupuolittuneeseen väkivaltaan.
Tämä poteroituminen kiteytyy kahteen olennaiseen kysymykseen: Onko miehistä yleistäen puhumisesta enemmän hyötyä vai haittaa? Voiko tuntemattomien miesten kohtaamiseen liittyvää pelkoa nostaa esiin, vaikka se voi antaa miehistä negatiivisen kuvan?
Ensimmäinen kysymys ei ole yksiselitteinen, mutta toiseen on helppo vastata.
Naisten turvattomuus on tilastojen valossa ollut myös kasvussa. Esimerkiksi pahoinpitelyn kohteeksi joutui viime vuonna 19 000 naista. Luku on korkein 17 vuoteen. Tilastokeskuksen mukaan syyllinen on lähes poikkeuksetta, yli 90-prosenttisesti, mies. Väkivallalla on Suomessa useimmiten miehen kasvot, sitä ei kukaan voi kiistää.
Etenkin sosiaalisen median suosima lyhytjänteinen keskustelutapa tekee tässä monesti harppauksen. Kannanotoissa tosiasia: ”lähes kaikki väkivalta- ja seksuaalirikolliset ovat miehiä”, kääntyy usein muotoon: ”miehet ovat väkivaltaisia ja vaarallisia”.
Näiden kahden lauseen väliin mahtuvat ne miljoonat pojat ja miehet, jotka eivät koskaan satuta ketään.
Kaikki eivät lue yleistävästä ilmaisutavasta perusteltua rakenteellista kritiikkiä. He kuulevat tulevansa rinnastetuksi siihen kouralliseen raiskaavia, pahoinpiteleviä ja murhaavia miehiä, jotka tilastoja dominoivat.
Siitä johtuvia ongelmia on vaikea lähestyä neutraalisti, koska puhutut ongelmat ovat perustavanlaatuisessa epäsuhdassa.
Naiset pelkäävät joutuvansa raiskatuiksi ja murhatuiksi, miehet kokevat tulevansa leimatuiksi. Jotta nämä täysin eri vakavuusluokan ongelmat eivät jatkuvasti sotkeennu toisiinsa, pitää jälkimmäisestäkin käydä asiallinen keskustelu.
Yleistävän puheen riskit huomataan yleensä herkemmin silloin, kun se kohdistuu yhteiskunnallisesti heikommassa asemassa oleviin ryhmiin. Tiedämme, että kollektiivinen syyllistäminen on paitsi epäreilua, myös vaarallista. Ymmärrämme, että syyttä syytetty voi kokea ulkopuolisuutta ja vihaa.
Kun kyse on pojista ja miehistä, tämä psykologinen realismi usein katoaa. Miehillä on ryhmänä historiallinen ja rakenteellinen valta-asema, jota vähemmistöillä ei ole. Ihmismieli ei kuitenkaan lue somekommentteja minkään teoreettisen viitekehyksen läpi.
Epäreiluus, häpeä ja leimaantuminen ominaisuuden perusteella, jolle itse ei mahda mitään, luo helposti vastarintaa.
E2-tutkimuksen tuottama Miten meillä menee -katsaus vuodelta 2024 paljasti, että siinä missä tytöillä yhteiskunnallinen keskustelu herättää yleisimmin vihaa, pojilla hallitsevin tunne on voimattomuus. Kollektiiviseksi koettu syyllistäminen osuu juuri tähän tunteeseen.
Tammikuussa julkaistun STM:n Pojat ja miehet vakavasti ottaen -selvityksen mukaan sosiaalisen median algoritmit ohjaavat itsestään epävarmoja, hyväksyntää kaipaavia poikia tehokkaasti hypermaskuliinisen sisällön pariin.
Voimattomuuden kokemus käännetään siellä aktiiviseksi naisvihaksi.
Etenkin syrjäytymisuhan alla olevia poikia – joita Suomessa on paljon – internetin sukupuolten sota radikalisoi. Jatkuva altistuminen sille ja kielellinen huolimattomuus voivat vahvistaa niitä kokemuksia, joille some-alustat tarjoavat yhä radikaalimpia tulkintoja.
Jos haluamme aidosti puuttua niihin rakenteisiin ja asenteisiin, jotka altistavat naisia väkivallalle, meidän on siirryttävä identiteettien syyllistämisestä tekojen ja rakenteiden korjaamiseen.
Uudenlaiselle keskusteluilmapiirille on kipeästi tilausta. Jos tavoitteena on vähentää naisiin kohdistuvaa väkivaltaa, keskustelutavan onnistumista pitäisi arvioida sen perusteella, muuttaako se yhteiskunnallista ilmapiiriä rakentavampaan suuntaan.
Yleistykset ja kärjistykset tuntuvat ennemmin syventävän vastakkainasettelua kuin ratkaisevan sen, että kaiken 1900- ja 2000-luvun kehityksen jälkeenkin miehen malli on monille kapea: tunteiden näyttäminen, epäonnistuminen ja avun hakeminen koetaan yhä helposti heikkoudeksi.
Kun tämä ahtaus yhdistyy pitkäaikaisiin talousvaikeuksiin ja heikkoihin tulevaisuudennäkymiin, syntyy vaarallinen tyhjiö. Pettymys purkautuu rooliaan hakevissa miehissä usein vihana.
Miehet eivät kuitenkaan ole monoliitti, joka voisi tehdä yhteisellä päätöksellä kollektiivisen "ryhtiliikkeen". Koska yhtenäistä, itseään korjaavaa rintamaa ei ole, muutoksen on tultava rakenteista, joilla on aito läpäisykyky koko ikäluokkaan.
Sosiaalisen median algoritmeja vastaan on taisteltava sääntelyllä. Koulutuksen, nuorisotyön sekä julkisten palveluiden on tehtävä yhteistyötä.
Naisten kokema turvattomuus on valtava ongelma, jonka ratkaisemiseksi kaikki kivet on käännettävä. Ratkaisukeskeisen puhetavan yleistäminen ja osallistavien mallien tarjoaminen on meistä kaikista itsestämme kiinni.
Janne Metsänheimo