Niin pitkään, kuin olen ollut toimittajana tai päätoimittajana, olen aina silloin tällöin kohdannut työhöni liittyvää varauksellisuutta. Kesken keskustelun tuttava on saattanut tokaista, että älä tätä nyt lehteen laita, tai puheensorina on vaiennut huoltoaseman parlamentissa astuessani sisälle maksamaan bensaostokseni.
Etenkin pienellä paikkakunnalla työskennellessäni toimittajaleima on ollut otsassa niin työssä kuin vapaalla.
Kun olin viestintäjohtajana Oulun kaupungilla, törmäsin samaan ilmiöön. Toimittajan pelko oli monessa kohtaa paniikin alku, ja aina silloin tällöin sain rauhoitella toimittajan yhteydenotosta huolestuneita viranhaltijoita tai työntekijöitä kertomalla alan pelisäännöistä ja haastateltavan oikeuksista. Yleensä huolen ja pelon syynä oli tietämättömyys: median toimintatapoja ei tunnettu.
Ymmärrän tämän pelon hyvin. Olen sukuni ensimmäinen journalisti, ja pitkään itsekin ajattelin, etten ikinä haluaisi olla toimittaja. Tuohon aikaan lehtitalot pullistelivat väkeä ja sanomalehtipainon omistaminen oli paikoin kuin lupa painaa rahaa. Ainakin osalla menestys ja valta olivat kihonneet hattuun, enkä halunnut olla osa ylimielisyyden jatkumoa.
Kirjoittaminen ja kiinnostavat opinnot veivät kuitenkin mennessään, ja viimeisen naulan arkkuun iski niinkin raadollinen asia kuin asuntolaina. Olimme juuri hankkineet omakotitalon ja äitiyslomani läheni loppuaan, kun ensimmäinen toimittajapaikkani Keskipohjanmaassa avautui haettavaksi. Eihän sitä uskaltanut jättää yrittämättä.
Ihmisten varauksellisuuteen ja median toimintatapojen vierauteen on syynsä.