Monet suomalaiset kirjailijat arvostivat – ja arvostavat yhä – Väinö Linnaa. Eivät kuitenkaan Helsingin modernistit. Heihin kuului myös Pentti Saarikoski, jonka mielestä koko Tampere olisi pitänyt nimetä Väinöläksi.
Modernisteihin myös luettu kirjailija Marko Tapio (1924–1973) piti sen sijaan Linnaa vuonna 1960 ainoana arvostettavana suomalaisena kirjailijana, muut olivat ”töhertäjiä”.
Näin todistaa Tuulikki Valkonen, Tapion ex-vaimo, muistelmateoksessaan Mäyhä (Tammi 2003). Hän muistuttaa miten yhteiskunnallinen romaani oli 1960-luvulla suomalaisen kirjailijan tulikoe ja kruunu. Linnan trilogia Täällä Pohjantähden alla oli nähnyt jo kokonaisuudessaan päivänvalon. Kolmas osa ilmestyi vuonna 1962.
Marko Tapio kertoo tutustuneensa Linnaan vuonna 1954.
– Se tapahtui kirjallisella tasolla, sen aiheutti ensimmäinen lukemani arvostelu Tuntemattomasta sotilaasta. Tuo arvostelu oli tyrmäävä. Mutta juuri tämä herätti mielenkiintoni. Hiihdin kolme kilometriä kylän kauppaan saadakseni kirjan heti. Ostin sen, ja lukukokemukseni oli tavaton sen uuden ja mullistavan tulkinnan johdosta joka teoksessa sodasta esitettiin.
Tapion mukaan Tuntematon on yksi niistä yhdeksästä tai kymmenestä kirjasta, jotka hän on lukenut alusta loppuun ja illasta aamuun välillä syömättä tai juomatta tai nukkumatta.
– Toinen tällainen kokemus on Täällä Pohjantähden alla -trilogian ensimmäinen osa. Mukaan mahtuu kaksi muuta suomalaista teosta, loput ovat käännöskirjoja.
Vuoteen 1970 mennessä Marko Tapio sanoo henkilökohtaisesti tavanneensa Väinö Linnan kolme kertaa. Kaikki kerrat Pohjantähden ilmestyttyä.
– Se mielikuva jättiläisestä, jonka kolmiosainen suurteos Täällä Pohjantähden alla ja siihen liittyvä erillisosa Tuntematon sotilas tekivät kirjailijasta, särkyi heti.
– Linna on pienikokoinen mies, jokseenkin vähän tukkaa ja kasvot, joista näkee, että mies on tehnyt työtä. Mutta jutellessani hänen kanssaan, huomasin, että kuva jättiläisestä oli sittenkin totta.
Tapio kertoi syksyllä 1970 taas tavanneensa Linnan.
– Hän näytti niin innostuneelta, että luulen pian tulevan uutta luettavaa. Tämä on ennustus. Hyvä ennustus, jos se toteutuu. Ja tosiaan siltä näytti. Mistä minä tiedän mitä hänen päässään vilisee. Mutta vilisee siellä, se on varmaa, kirjoitti Tapio marraskuun lopulla 1970.
Ja kymmenen vuotta aikaisemmin, syyskuussa 1960.
– Viime yönä luin Linnan torppariromaanin toisen osan. Kyllä hän on tehnyt nyt jotain kauhean hyvää. Minä kyllä ylpeilen, että meilläkin sentään joku. Taiteilija hän ei ole, ja tiesin sen jo sotakirjan jälkeen, mutta kun joku reportteri kysyi mitä ajattelin, sanoin, ettei tarvitse olla taiteilija, jos ja kunhan on vain asiaa. Nyt hän näyttää sen.
– Mutta tuollainen Linna pakottaa kyllä minutkin jaloilleni. Pakottaa pois sovinnaisuuksista. Ja minun on pakko kiertää vähän hänen alueitaan omissa töissäni. En minä hänelle tyylillään pärjää.
Myös Tapio halusi välittää vahvaa viestiä
Tuulikki Valkonen kertoo, että ajan oloon Tapiolle kävi niin kuin voitosta kamppailevalle juoksijalle, joka havaitsee, että viereisellä radalla juokseekin tosi kova mies.
Ei hän ollut kateellinen, mutta hänkin halusi, hänelläkin oli sanottavaa.
Hän ei halunnut lukeutua niin sanottuihin kansankuvaajiin eikä työläiskirjailijoihin eikä historiankirjoittajiin. Hän pyrki taiteelliseen ja modernimpaan muotoon ja ilmaisuun, pois leimoista ja konventioista.
Elokuvan ”uuden aallon” tapaan hän olisi halunnut käyttää hyväkseen efektiivisten kuvien voimaa. Traditionaalinen juoniromaani ei kiinnostanut.
– Siihen aikaan kukaan suomalainen kirjailija tuskin olisi tieten tahtoen ruvennut kirjoittamaan ”vastinetta” Linnalle. Linna oli kuningas. Marko halusi kirjoittaa yhteiskunnallisen romaanin, mutta ei niin kuin Linna. Ehkä lopulta vain taistellakseen itsensä kanssa, Valkonen kuvailee.
Syntyi vastine Linnan trilogialle
1960–1970-luvuilla keskusteltiin, pohdittiin ja vertailtiin väliin varsin ahkerasti Marko Tapion Arktista hysteriaa ja Linnan Pohjantähteä. Väitettiin, että Tapio oli kirjoittamassa omaa vastinettaan Pohjantähdelle, jotkut jopa väittivät, että siitä piti tulla ns. ”porvarillinen” vastine.
Aihe tuli tutkituksi myös väitöskirjoissa.
Niinpä esimerkiksi Matti Kuhna tutki väitöskirjatyössään Tapion pääteosta Arktinen hysteria (1967, 1968). Kuhnan mielestä teos oli modernistinen vastine Väinö Linnan Pohjantähti-trilogialle (1959–1962) ja Tuntemattomalle sotilaalle (1954).
Kuhnan mukaan Arktisen hysterian merkitys nykylukijalle ja aikalaislukijalle avautuu olennaisella tavalla, jos sitä luetaan Pohjantähti-trilogian ja Tuntemattoman sotilaan vastateoksena.
Vastateoksena lukeminen merkitsee teosten intertekstuaalisten (tekstienvälisten) suhteiden selvittelyä.
Tapion pyrkimyksenä Arktista hysteriaa kirjoittaessaan oli sanoa kansalliseksi terapeutiksi kohonneen Linnan käsittelemät asiat uudesta näkökulmasta.
Linnan ja Tapion romaanien välillä voidaan hänen mukaansa havaita selkeitä yhtymäkohtia, sillä esimerkiksi kerrottu aika on lähes sama ja molemmissa myös kuvataan suomalaisen maaseudun muutoksia yhden suvun kautta.
Marko Tapio kirjoitti teoksia, jotka problematiikkansa syvyyden ja tavoitteidensa vakavuuden ansiosta ovat jääneet harvinaisina, yksinäisinä saarekkeina sodanjälkeisen suomalaisen proosan aikakirjoihin.
Ennen työnsä katkeamista hän suunnitteli neliosaista romaanisarjaa, yhden perheen historiaa, joka heijastaisi koko maan historiaa. Arktinen hysteria -sarjasta ehti valmistua vain kaksi osaa.
Tapion tuotannon polttavimmaksi ja keskeisimmäksi teemaksi on nostettu jopa väkivaltaisia ratkaisuja vaativa isän ja pojan suhde. Se on mukana myös Arktisessa hysteriassa, kun voimalaitosjohtajan itsekkään hahmon suhde työläisiin laajentuu padon murtuessa tuhoisaksi yhteiskunnalliseksi ongelmaksi.
Hysteriaa on pidetty pessimistisenä, suorastaan nihilistisenä teoksena, varsinkin kun kirkolla, papeilla tai uskonnolla ei väitetyn mukaan ollut Tapiolle itselleen oleellista merkitystä.
Jumalalle hän oli jättänyt sen, mikä Jumalalle kuului. Ihmisen oli itse pystyttävä hoitelemaan sarkansa omassa maailmassaan. Mutta Arktinen hysteria jäi kesken eikä toiseen osaan ehdittäessä juuri toivoa ollut näkyvissä.
Tapio suunnitteli suurromaaniaan ennen Linnan trilogiaa
Kriitikko Esa Mäkijärvi muistuttaa myös, että Tapio suunnitteli Arktista hysteriaa neliosaiseksi.
– Hän valmistautui sen kirjoittamiseen vuosien ajan. Valmiiksi tuli kaksi osaa. Niissä seurataan Björkharryn suvun vaiheita. Tarina alkaa 1800-luvun lopusta ja jatkuu noin 1960-luvun puoliväliin. Hahmoja vasten käsitellään suomalaisen yhteiskunnan rakenteellisia muutoksia. Aika ja aihe ovat melko samat kuin Linnalla Pohjantähti-trilogiassa.
Mäkijärven mukaan Tapiosta väitellyt Kuhna esittääkin väitöskirjassaan Kahden maailman välissä. Marko Tapion Arktinen hysteria Väinö Linnan haastajana (2004), että Tapion aikomuksena oli kirjoittaa Pohjantähti-trilogialle vastaus tai vastine. Kirjat tuntuvat Mäkijärvestä saman kolikon eri puolilta.
– Jotkut pitävät Tapiota Linnan oikeistolaisena vastineena, mutta tämä, kuten muutkin liian helpot tulkinnat, osuvat harhaan. Arktinen hysteria on liian monimutkainen, että se voitaisiin tällaisilla lokeroinnilla tyhjentävästi selittää.
Tapio arvosti Linnaa. Tapio ei kuitenkaan halunnut kopioida Linnaa, vaikka pitikin hänen tavastaan kirjoittaa. Linna ei ollut Tapion mielestä taiteilija, pikemminkin asioiden esittelijä ja näyttäjä. Tuntematon sotilas ja Täällä pohjantähden alla toimivatkin Tapiosta etenkin tyylin tasolla.
Kuhnan mukaan eräästä Tapion kirjeestä on pääteltävissä, että hän ”suunnitteli ilmaisevansa modernistisemmassa muodossa sen, minkä Linna oli sanonut perinteisellä tavalla”.
Kuhna huomauttaa, että Tapio aloitti suurromaaninsa suunnittelun jo vuonna 1958. Pohjantähti-trilogiasta ei vielä tässä vaiheessa ollut ilmestynyt yhtäkään osaa.
Koska Linna sai Pohjantähden valmiiksi, se on ymmärrettävästi paljon luetumpi ja tutkitumpi kuin niin sanottu vastinparinsa. Tapion suunnittelemasta kunnianhimoisesta sarjasta valmiiksi asti ehtivät vain laajassa kaaressa liikkuva Vuoden 1939 ensilumi ja toista maailmansotaa käsittelevä Sano todella rakastatko minua. Loputkin osat oli ehditty miettiä.
Timo Hännikäinen kertoo kirjassaan Hysterian maa (2013), että ”Tapion kuoleman jälkeen vuonna 1973 hänen omaisensa avasivat hänen vuokraamansa tallelokeron saarijärveläisessä osuuspankissa. Lokerosta löytyi sinetöity arkistomappi, jonka päälle kirjoitettu merkintä ilmoitti sen sisältävän Arktinen hysteria -romaanisarjan neljännen osan. Perunkirjoituksessa mapin sisältä löytyi riisi puhtaan valkoista paperia”.
Kolmannesta osasta ei jäänyt sitäkään.