Vanhempi on kokenut kai hilpeän tunteen hoitaessaan vauvaa, kun kieltä ymmärtämätön on vastannut jokelteluun kikattaen. Kielen taju itää ihmisessä syntymästä lähtien. Kun loruiluun liittyy hyväily, vauva alkaa odottaa lempeitä kosketuksen ja puheen toistoja. Jo vuoden ikäinen osoittelee pikkusormellaan esinettä, joka yhdistyy ”sanaan” hänen mielessään.
Kielen kehityksen oletetaan alkaneen juuri nimeämisestä. Apinatkin oppivat ymmärtämään muutamia sanoja. Mutta ihmiselle hulvahtaa eteen valtava merkkien ja käsitteiden kirjo sekä ymmärrys. Yhdistettynä hoivaan leppoisa puhe luo turvallisuuden ja hyväksynnän lapsen oppimiskyvylle.
On tosikertomuksia eläinten huostaan joutuneista lapsista. Kun heidät palautettiin ihmisten keskuuteen, heidän oli vaikea oppia puhumaan. He kävelivät nelinkontin, murisivat ja söivät kuin eläimet eivätkä osanneet itkeä tai nauraa. Sen sijaan ihmisen aivot pystyvät käsittelemään tunteita sekä menneisyyttä, nykyisyyttä ja tulevaisuutta juuri sanojen avulla.
Aivojen kielikeskus kehittyy vahvimmin puolivuotiaasta neljään ikävuoteen saakka. Tähän vaiheeseen kannattaa siis panostaa. Olen aina ihastellut kaksivuotiaan oppimisvimmaa, halua toistaa sanoja toistamisen perään, kykyä tehdä lauseita ja oppia vielä kävelemäänkin.
Sanat ja askeleet vievät taaperoa tutkimaan esineiden ja ihmisten maailmaa kohti aikuisuutta. Se on valtava tajunnan loikka. Omin jaloin etenevä ”katastrofi” koettelee välillä aikuisen kärsivällisyyttä ja huumorintajua. Vetäistessään liinan alas pöydältä hän ihmettelee mitä tapahtuu, kun vaasi särkyy. Hän heittää muroja ilmaan kokeillen vesisadetta, tai purkaa kaappien sisällöt lattialle saadakseen kosketella ja maistella outoja esineitä.
Hän napsuttelee katkaisinta miten lamppu sammuu. Aikuisen kannattaa silloin avata värikkään satukirjan kansi ja sytyttää valo, ja mennä lapsen kanssa satuun.