Yleisurheilun EM-kisat: Mün­che­nin EM-päi­vä­kir­ja: Murto ja dead­li­ne eli voisiko Suomi siirtyä län­ti­sen Eu­roo­pan aikaan?

Pääkirjoitus: Tark­kaa­vai­suus her­paan­tui – valtio luotti For­tu­min osaa­mi­seen so­keas­ti

Lempi ja Toivo vies­ti­vät rau­has­ta jo kes­ki­ajal­la – ­Nai­nen saattoi asia­kir­jois­sa jäädä ni­meä­mät­tä ja tulla kut­su­tuk­si isänsä mukaan

Esikristillisen ajan kirjallisia lähteitä väitöstutkimuksessaan tulkinnut Jaakko Raunamaa toteaa miesten nimien muuttuneen hitaammin heidän tärkeämmän roolinsa tähden.

Mikäli lapsen nimen valitsemisen perustana on ollut ajatus siirtää annetun nimen ominaisuuksia lapselle, nykyisen Suomen alueella esikristillisenä aikana asuneet asettivat toivonsa rauhanomaiseen eloon.

Näin voi päätellä Helsingin yliopistossa lauantaina tarkastettavasta Jaakko Raunamaan kielitieteen väitöstutkimuksesta.

Itämerensuomalaisia henkilönnimiä keskiajalla tutkineen Raunamaan mukaan yleisimmät esikristillisten nimien merkityksistä olivat rauhanomaisuuteen viittaavat määritteitä kuten rakkaus, toivo ja nautinto.

Niinpä henkilönimi Lempi, joka annettiin viime vuonnakin parille sadalle suomalaistytölle, juontaa juurensa kaukaa. Toivo taas oli poikien suosikkinimitilastossa yhdeksännellä sijalla.

Täällä suosittujen nimien arvomaailma poikkesi Raunamaan mukaan slaavien ja germaanien käyttämien nimien maailmasta. Siellä nimettiin jälkikasvua enemmänkin sotaisin ja valtaan liittyvin ajatuksin.

– Esimerkiksi germaanisessa nimessä Gerhard alkuosa viittannee keihääseen ja loppuosa voimaan.

1200–1500-lukujen kirjallista lähdemateriaalia veroluetteloista henkilökohtaisiin kirjeisiin tulkinneen Raunamaan selvitys osoittaa, että nimenantajien pienokaiseen asettamien toiveiden lisäksi nimeen vaikuttivat myös perheen ja suvun perinteet.

Koska miesten taloudellinen ja yhteiskunnallinen rooli oli tärkeämpi, vanhoista perinnenimistä pidettiin poikalasten kohdalla pidempään kiinni. Kristilliselle ajalle tullessa naisten nimissä tapahtuikin uudistumista nopeammin.

Raunamaa huomauttaa myös, miten naisten yleinen asema keskiajan yhteiskunnassa tulee lähteissä selkeästi esille.

Hän toteaa, että välillä naisille ei edes annettu edes omaa nimeä, vaan heitä kutsuttiin asiakirjoissa isän tai aviomiehen mukaan.

Raunamaa analysoi väitöskirjassaan nimiä sanaopin, semantiikan, alkuperän, leviämisen ja kehittymisen näkökulmista.