Jussi Oksanen syntyi Asikkalassa 1886. Hänen isänsä oli varusmestari Aatto Oksanen. Isän saatua siirron Uudenmaan Pataljoonaan, perhe muutti Helsinkiin 1890-luvun alussa. Jussi Oksanen suoritti keskikoulun Ressussa 1902 ja sitten lennätinvirkailijatutkinnon ja toimi lennätinvirkailijana Tampereella 1902 -- 1905. Helsinki oli kuitenkin tarjonnut politiikan, teatterin ja lehdenteon virikkeitä, joiden takia hän ei viihtynyt virkamiehenä. Hän alkoi jo 1897 seurata säätyvaltiopäivien istuntoja, kävi teatterissa ja toimitti itse monistettua lehtistä.
Lehtimiehen uralle ja pohjoiseen
Oksasen lehtimiesura alkoi Aamulehdessä 1906 -- 1907. Hän oli muun muassa seuraamassa Laukon torpparihäätöjä 1907, jolloin poliisikomennuskunta ajoi torpparit kartanon mailta. Nuori reportterikin joutui tulilinjalle: poliisit mukiloivat hänet ja veivät kameran.
Oksanen siirtyi syyskuussa 1907 ensimmäistä kertaa pohjoiseen, vanhasuomalaisen Raahen Sanomien päätoimittajaksi. Hän kirjoitti nimimerkillä Aatto lehteen alakertaa Mietteitä maailman menosta. Jo ensimmäisessä jutussa tuli esille yksi Oksasen elämän keskeisistä teemoista - raittius. Kirjoitus sisälsi varoittavan esimerkin viinan kiroista ja kuvauksen raittiusseuran kokouksesta. Pohjoisen käynti jäi kuitenkin lyhyeksi ja Oksanen palasi 1908 Aamulehteen kolmeksi vuodeksi.
Täältä Oksanen siirtyi 1912 Ouluun vanhasuomalaisen Kaiun päätoimittajaksi. Hänelle asetettu tehtävä oli ajan puolue- ja lehtisuhteille tyypillinen: nuorsuomalaisen Kalevan kukistaminen. Ohjelmajulistuksessaan hän totesi: "Liiallista wirkawaltaisuutta on wastustettawa, wähäwäkisten kansalaisoikeuksien ja elinehtojen puolesta on taisteltawa, wäkijuomien tuhoa tuottawaa lewittämistä on koetettawa ehkäistä."
Oksasen pesti Kaiussa päättyi joulukuussa1917. Syykin lienee selvä. Suomessa ajauduttiin hallitusmuotokiistaan. Siinä Oksanen kannatti tasavaltaa, Kaiku kuningaskuntaa. Niinpä Oksanen siirtyi vakuutusyhtiö Salaman piiritarkastajaksi. Tämäkin oli vain välivaihe. Jo seuraavana syksynä Oksasen ovella oli Kalevan toimittaja Eino Krekelä, jonka tehtävänä oli pyytää Oksasta päätoimittajaksi. Perusteena Krekelä toi esille Oksasen tasavaltalaisuuden. Hänen toivottiin myös tuovan mukanaan vanhasuomalaisia lukijoita. Ura päätoimittajana alkoi helmikuussa 1919 ja kesti kaikkiaan 20 vuotta (1919 -- 1925 ja 1930 -- 1944).
Itsenäistymisen myötä puoluekenttämme meni uusiksi. Yksi uusista puolueista oli Kansallinen edistyspuolue ja Kalevasta tuli sen äänenkannattaja. Oulussa puolue ja Kaleva olivat liki sama asia. Jo paikallisosaston perustavassa kokouksessa tammikuussa 1919 Oksanen toimi puheenjohtajana ja Krekelä sihteerinä.
Kipakka raittiusmies
Paras luonnehdinta Oksasesta löytyy Kalevan 50-vuotiskirjoituksesta: "Aina asiallinen totuuteen pyrkivä mies, joka ei heilahtele tuulien mukaan, vaan toimii ainoastaan siten kuin vakaumus tietä viitoittaa." Hän ei ollut vain "tasainen hämäläinen", vaan hyvin kipakka sanailija. Esimerkiksi hänen mielipiteenvaihtonsa Kalevan vaikuttajayksilön, johtaja Iivari Tervosen kanssa, tapahtui pääasiassa huutamalla. Kipakkuus näkyi myös hänen yhteenotoissaan Kalevan johtokunnan kanssa.
Oksasen ensimmäisen kauden kiistat lähtivät siitä, että hän oli raittiusmies, johtokunnan jäsenet taas eivät. Alkuerä otettiin 1920, jolloin johtokunnan puheenjohtaja, tirehtööri John Antell osoitti yhtiökokoukselle kirjeen, jonka mukaan Oksanen oli kirjoitellut kieltolain puolesta "kiihkeästi ja loukkaavasti". Tämä oli omiaan karkottamaan lehdeltä lukijoita: "Onhan käsitettävä, ettei kukaan vapaa, järkevä ihminen anna muutamien yltiöpäiden päättää, mitä syö taikka juo."
Vuonna 1925 johtokunnan jäsen, johtaja Hj. Rosenberg otti esille Oksasen raittiuslautakunnan nimissä poliisille tekemän kantelun, jonka mukaan Suomalaisella Klubilla rikotaan kieltolakia. Oksanen sai kovasanaisen huomautuksen: " Te, herra toimittaja, olette nimellänne varmentaneet sen kirjelmän, jolla Oulun Kaupungin Raittiuslautakunta on kääntynyt Oulun Poliisilaitoksen puoleen, kehoittaen sitä toimeenpanemaan tutkimuksen Oulun Suomal. Klubillä siellä mahdollisesti sattuneista kieltolaki-rikoksista," ja hänet nimettiin suorasukaisesti ilmiantajaksi.
Oksasen vastaus oli samaa kovuusastetta: "...en tahdo myöntää Arv. Johtokunnalle oikeutta sekoittua toimintaani yksityishenkilönä, vapaana kansalaisena niin kauan kun en riko maassa voimassa olevia lakeja... Sen sijaan olen tietysti milloin tahansa, sovitun irtisanomisajan päätyttyä valmis poistumaan yhtiön palveluksesta, jos toimintani lehdessä ei Arv. Johtokuntaa miellytä." Asiaan ei enää palattu. Ei silti ole kaukaa haettu ajatus, että kahakka sai Oksasen hakeutumaan edistyksen puoluesihteeriksi vielä samana vuonna.
Toinen tapaus, missä Oksasen kynä pääsi oikeuksiinsa, on vuodelta 1921. Tuolloin Kalevan nimimerkki Jörö kirjoitti maaherra Matts von Nandelstadhista. Jörö kertoi maaherran hierojasta, jota hän kutsui "ruumiillisen hyvinvoinnin naiselliseksi vartijaksi". Maaherra nosti painokanteen, koska hänestä kirjoitus antoi ymmärtää hänen harjoittavan aviorikollista toimintaa. Oksasen vastineessa tämä kiistettiin. Hänen mielestään lukijat eivät voineet saada tätä käsitystä. Hän kiteytti: "Voidaan yleensäkin olla erimieltä siitä, missä määrin tuollaisen elämän eläminen olisi katsottava ruumiillisen hyvinvoinnin huoltamiseksi."
Ääriaatteita vastaan, mutta laillisin keinoin
Oksaselle oli ominaista kaikkien ääriaatteiden vastustaminen. Kaleva saikin äärioikeistolaisilta niin paljon uhkauksia, että "niillä olisi kyennyt tapiseeraaman toimituksen seinät". Ajan henkeä kuvastaa Svinhufvudin valinta presidentiksi 1931, jota Kaleva ei oikeistonuorten mielestä riittävästi noteerannut, koskapa Yhteislyseon toverikunta järjesti mielenosoituksen Kalevan eteen. Nuorten huutona oli: "Ukko-Pekka akkunaan, Kalevan toimitus Moskovaan."
Oksasen ei toiminut ääriaatteita vastaan vain lehdessä. Maahamme perustettiin Isänmaan ja Laillisuuden Puolesta (ILP) -verkosto, jonka tavoitteena oli valvoa lapualaisia ja torjua laittomia toimia. Kalevasta mukana olivat Oksanen, Krekelä ja toimitusjohtaja Kalle Korkeakivi. Muutamia Oksasen raportteja on säilynyt Kansallisarkistossa. Esimerkiksi kesäkuussa 1932 Oksanen raportoi Oulussa puuhattavan uutta talonpoikaismarssia. "Pääintoilijoina" olivat pankinjohtaja Väinö Kokko ja Kaiun päätoimittaja Arvi Tapiolan. Oksanen päätti raporttinsa: "En haluaisi sattumaltakaan joutua tämän tiedotustoiminnan johdosta julkisuuden palstoille. Polttakaa kirje välittömästi."
Myös puolueessa Oksanen toimi ääriliikkeitä ja laittomuutta vastaan. Kun eräs puoluevaltuuston jäsen vaati puoluetta tukemaan lapualaisia ja lähtemään mukaan liikkeeseen, "joka tekee lopun ryövärien (siis kommunistien) vallasta", Oksanen vastusti tiukasti: "Edistyspuolueen tulee taistella kommunismia vastaan laillisin keinoin ja tässä suhteessa on jyrkkä ero tehtävä lapualaisten ja edistysmielisten kommunismin vastaisen toiminnan välillä."
Oksasesta päätoimittajana on säilynyt pari muistelusta. Bruno Vuorivirta tuli Kalevaan 1925. Vanhemmat kollegat rauhoittelivat häntä ensimmäisessä iltavuorossa sanoen, ettei ollut syytä huoleen: pääkirjoitus oli valmis, eikä ollut teatteri-ilta. Hänelle selvisi vasta myöhemmin opetuksen viisaus. Oksasella oli taipumusta saada teatteri-illoista vauhtia ja pyyhkäistä toimitukseen muuttelemaan ja lisäilemään pääkirjoitusta. Tämä oli erittäin kiusallista, koska tämä saattoi kaataa pääkirjoitussivun, pahimmassa tapauksessa koko lehden taiton. Oksasta päätoimittajana seurannut Valde Näsi taas kyseli Oksaselta neuvoja lehden tekoon. Yksi kysymys koski toimituksen aikatauluja. Vastaus oli, ettei niistä muuten ollut väliä, mutta päätoimittajalla oli tapana lähteä puolilta päivin kortinpeluuseen klubille, koska "hulluksihan tässä muuten tulisi".
Puoluesihteeriksi ja takaisin Kalevaan
Paikallistason puoluetoiminnan lisäksi Oksanen oli jäsenenä puoluevaltuustossa. ja -neuvostossa. Kun edistyspuolueen puoluesihteeri ilmoitti toukokuussa 1925 lähtevänsä, uuden valinta kohdistui empimättä Oksaseen. Oksasen erityisenä kohteena oli puolueen organisaation kehittäminen ja "vaalikuntoon saattaminen". Hän edisti puolueessakin raittiutta ja ajoi ainakin kahteen otteeseen puolustusmäärärahojen supistamista: 1922 puoluekokouksessa ja 1929 puoluevaltuustossa.
Vaikka Oksanen oli lähtenyt Kalevasta ovet paukkuen, hän kirjoitti joulukuussa 1929 Korkeakivelle kuulleensa, että päätoimittajan posti oli auki. Hän kertoi kyllästyneensä "tyhjän touhuamiseen Helsingissä", "eikä ole siitä ministerinpaikastakaan tietoa". Kesäkuussa 1930 hän aloitti jälleen päätoimittajana. Puolueelle hän ilmoitti lähtönsä syyksi, ettei hän "katsonut voivansa saada enää edistyspuolueen järjestötoimintaa vireille".
Toinen kausi sujui ongelmitta aina vuoteen 1941, jolloin johtokunta katsoi, että Oksanen käytti väärin oikeutta käydä talon kustannuksella Helsingissä. Niinpä oikeus poistettiin. Johtokunta myös antoi pakit Oksasen Saksan matkalle. Näyttää siltä, että kyseessä oli välien yleinen tulehtuminen Oksanen kuitenkin puuttui tilanteeseen vasta maaliskuussa 1944. Kirjeessään johtokunnalle hän totesi olleensa velkaa Kalevalle, eikä voineensa puuttua asiaan. Hän muistutti, että oli jo 1941 luvannut vapauttaa lehden "näin huonosti harkitsevasta päätoimittajastaan". Hän ei silti kertonut koko totuutta. Edistyspuolue haki uutta puoluesihteeriä ja oli kääntynyt tammikuussa 1944 hänen puoleensa. Vain kahta päivää myöhemmin Eero Rydman ilmoitti, että "päätoimittaja Jussi Oksanen mahdollisesti olisi halukas ensi syksynä vastaanottamaan sanotun toimen".
Oksanen ryhtyi myös toisenlaiseen operaatioon: Kalevan kaappaukseen. Maaliskuussa hän osallistui puolueen keskusvaliokunnan kokoukseen ja esitti Kalevan osakkeiden hankkimista puolueelle "siinä mielessä, että lehti saataisiin säilytetyksi puolueen äänenkannattajana". Valiokunta päätti kääntyä suurimman osakkeiden omistajan, rouva Gurli Antellin puoleen, mutta joutui toteamaan, ettei hän ollut halukas kauppoihin.
Oksasella oli operaatioon henkilökohtaisia syitä. Hän lienee halunnut toimitusjohtajaksi helmikuussa kuolleen Korkeakiven jälkeen, mutta johtokunta valitsi Mauno Arokylän väliaikaiseksi toimitusjohtajaksi. Oksasen täytyi oivaltaa, että tämä oli suuntaa antavaa, vaikka lopullinen ratkaisu jäikin maaliskuun lopun yhtiökokoukseen. Jos puolue olisi hankkinut osakkeet ennen kokousta, Oksasen asema postia täytettäessä olisi ollut olennaisesti vahvempi.
Toisaalta törmäys johtokunnan ja "huonosti harkitsevan päätoimittajan" välillä jätti Oksaselle taatusti ainesta hampaan koloon. Lisäksi hän oli samaistunut puolueeseen ja mikäpä olisi ollut sen mukavampaa kuin että Kaleva olisi pysynyt hänen peukalonsa alla. Lehdessä oli jo edellisellä vuosikymmenellä alkanut kehitys, joka saattoi uhata sen linjaa: edistykselliset kalevalaiset olivat yksi toisensa jälkeen siirtyneet tuonpuoleisiin lehti- ja puolueaktiviteetteihin.
Oksanen otti vastaan puoluesihteerin toimen tammikuussa 1945, mutta työ jäi vain kahdeksan kuukauden mittaiseksi. Syyskuussa hän löytyi tajuttomana mökiltään ja kuoli seuraavana päivänä. Pojan kaatuminen Kannaksen suurtaisteluissa ja vääntö Kalevasta olivat ehkä ottaneet liian koville.
Jouni Suistola toimii Kyproksella Near East Universityssä kansainvälisten suhteitten professorina.
Kirjoitus perustuu Oulun Suomalaisella Klubilla pidettyyn Unohdettuja oululaisia --sarjan luentoon.