Kuutamokeikalla ja kuutamourakoinnilla ei pitäisi olla kuutamohiihdon kanssa mitään muuta yhteistä kuin kuutamo. Mutta väkisinkin hiihtämiseen tulee mukaan pientä hämyä ja salamyhkäisyyttä, kun suksea sujutellaan kuun valossa.
Oritkarin rannassa on säpinää. Kymmeniä autolasteja suksin ja sauvoin varustautuneita ihmisiä purkautuu jäälle.
Edessä on 5 kilometriä latua Oulunsalon Varjakkaan, sen jälkeen latu jatkuu jonnekin kaukaisuuteen, Liminkaan ja Lumijoelle. Järjestyksessään 10. kuutamohiihto on alkamassa.
Suurin osa ensikertalaisia
Käännän sukseni Varjakan suuntaan, selän taakse jää kaupunki savuineen ja hajuineen. Voisi melkein luulla, että hiihtelee korpimaita, tai ainakin autiota järven selkää.
Mutta on täällä muitakin. Satunnaisotannalla suurin osa kaltaisiani ensikertalaisia. Osa hiihtelee hiljakseen uraa pitkin, toiset suihkivat vauhdikkaaasti luistelutyylillä.
Verenmaku ei kuitenkaan taida olla kenenkään suussa. Hämärässä erottuu hymyäviä naamoja.
Pilvien välistä vapautunut kirkas täysikuu heittää hiihtäjistä pitkiä varjoja Kempeleenlahdelle.
"Tulee lapsuus mieleen", joku kanssahiihtäjä sanoo. Silloin hiihdettiin pimeässä koulumatkoja.
Kuutamohiihto on hieno keksintö. Kätevästi kaupungista jäälle ja kohta on nenä ja keuhkot täynnä kirpeän raikasta pakkasilmaa.
"Ilmaista", sanoo toinen. "Ei ole mäkiä", kehuu kolmas.
Kuka keksi Kuutamohiihdon?
"Kyllä kai se varmaan on täältä Lumijoen Varjakasta lähtöisin. Aluksi hiihdettiin Rokonkarille reilut kaksi kilometriä. Sitten Oulunsalosta alkoi kuulumaan, että alettaisko me heidän kanssaan kimppaan. Pikkuhiljaa tämä on laajentunut", vastaa Lumijoen vapaa-aikasihteeri Tellervo Kalaoja.
Kuun valoa ja vähän lyhdynkin
Jäälyhtyjen valaisemaa latu-uraa on tällä kertaa vedetty jäälle vajaan 50 kilometrin verran. Muutaman kymmenen metrin välein olevia lyhtyjä täyttyy olla satoja.
Tarkemmin ajateltuna lyhdyt eivät valaise, sillä valaisupuolen hoitaa täysinäinen kuu. Tuntuu siltä, että lyhdyillä on toinen merkitys: väsyneen sunnuntai-hiihtelijän on helpompi jaksaa lähimpään etappipaikkaan, kun hiihtää yhden lyhdynvälin kerrallaan.
Tänä vuonna keli on kuitenkin mainio. Ei tuule eikä tuiskuta ja jään päällä on riittävästi lunta perinteisen latu-uraa varten. Joinakin vuosina Kuutamohiihtoa on jouduttu siirtämään jään päälle nousseen veden takia. Nyt siitä ei ollut riesaa.
Sopiva loman lopetus
Varjakan kartanossa loistavat valot. Myynnissä on grillattua makkaraa ja mehua, sitä perinteistä hiihtoevästä. "Tuntuu, että väli oli ehkä vähän pitempi kuin 5 kilometriä", pohtii Oritkarista Varjakan kartanoon sivakoinut Ulla Malmipuro.
Syytä taisi tosin olla hiihtolomaansa lopettelevassa Vilmassa, joka veti reipasta vauhtia koko porukkaa. Hännänhuippuna tulivat Iikka ja Siiri, Heikki Kärsämän vetämässä ahkiossa.
Ensimmäisellä Kuutamohiihdolla oleva retkikunta yllättyi, että hämärtyvälle jäälle oli lähtenyt satoja muitakin. Erityisesti ilahdutti nuorison määrä.
"Onko tämä seurausta murtomaahiihdon noususta", kyselee Heikki Kärsämä.