Miten hyvinvointivaltio Suomesta tuli omiin kansalaisiin heitteillejättöä harjoittava villien temmellyskenttä? Edesmennyt isäni kävi kaksi sotaa, ainoa ulkomaanmatka oli tutustuminen silloisen Neuvostoliiton vankileireihin. Ja kun luuta ja nahkaa oleva mies palasi, alkoi armoton työnteko ja jälleenrakennus. Kahdeksan suuta syntyi ruokittavaksi.
Traumaterapiana oli sotaväsymyksen ja kauheuksien uuvuttamille miehille annettu maapalanen. Kappale märkää nevaa. Siihen piti iskeä kuokka ja haudata unelmat, jos niitä enää oli edes jäljellä. Isäni osa oli vähän helpompi, hänen työnsä oli kevyempää.
Mitähän nämä veteraanit ajattelisivat nyt maasta, joka piti niin suurten uhrien avulla pelastaa itsenäisyyteen. Kun vanhuksien osana on taas evakkotaival. Heitellään sinne tänne, mistä nyt kulloinkin selänsija löytyy. Sairaat saavat Kela-kyydillä arpajaiset; selvitäänkö elossa perille suureen ja mahtavaan sairaalaan, vai tuleeko noutaja tien päällä.
Entä jos maa ajautuu sotaan tai tulee joku suuronnettomuus? Mistä löytyvät sairaalat, kun tyhjät seinät ovat vain jäljellä. Voi tätä hulluutta. Kun päättäjät katsovat asioita vain Oulun näkövinkkelistä, niin se vääristää pahasti näkökulmaa.
Missä on tasa-arvo ja ne hehkutetut lupaukset ja visiot, joita heiteltiin ennen kuin sote näytti todelliset kasvonsa. Ne ovat petettyjen lupausten roskakorissa. Sinne hukkuu pienten ihmisten huuto ja hätä. Mutta on lohdullista, että Yläpihan Isäntä kuulee ja myös vastaa. Heitteille jätetyillekin.
Sirpa Koski
Haapajärvi