Suomessa mitataan maailman suurimmat asuntojen, työpaikkojen ja porakaivojen radonpitoisuudet. Radonia syntyy paljon uraanipitoisessa kallioperässämme, varsinkin Etelä-Suomen harjuilla. Hyvin ilmaa läpäisevät hiekka ja sora muodostavat oivallisen poistumistien kehittyvälle radonkaasulle.
Pohjois-Suomessa radonia on mitattu haitallisia määriä esimerkiksi Kainuussa ja Länsi-Lapissa. Oulun seudulla radon nousee huonosti maanpinnalle tiiviin savikerroksen läpi ja pitoisuudet jäävät pieniksi savipohjalle perustetuissa taloissa.
Radonkaasun olemassaoloa sisäilmassa ei huomaa. Se ei aiheuta allergisia reaktioitakaan.
Sisäilman radon voidaan mitata mittauspurkeilla, joita Säteilyturvakeskus myy ja analysoi. Mittauspurkit asetetaan asuntoon ja annetaan olla paikoillaan kahden kuukauden ajan. Mittauksen loputtua purkit lähetetään analysoitavaksi.
Radon on jalokaasu, joka pääsee maaperästä rakennuksiin perustuksissa olevista halkeamista ja läpivienneistä huoneistossa vallitsevan alipaineen vetämänä. Ilmaa painavampana radonkaasu kerääntyy erityisesti asuntojen alimpiin kerroksiin. Viime vuosikymmeninä uusien rakennusten radonpitoisuudet ovat nousseet teknisten ratkaisujen takia.
Radon pääsee virtaamaan asuntoon maanvaraisen laatan reunoista. Asunnon betonirakenteisuus lisää radonpitoisuutta noin 50Bq/ m³ puutaloon verrattuna. Rinnetaloissa radonia kertyy kellarikerroksiin.
Vesijohtovedessä oleva radon pääsee huoneilmaan vaikkapa suihkun tai pyykinpesun yhteydessä.
Radonkaasun nousemista sisäilmaan voidaan parhaiten ja edullisimmin torjua jo rakennusvaiheessa. Ongelmana on se, ettei tulevan asunnon sisäilman radonpitoisuutta voi ennustaa ulkoilman pitoisuuksien perusteella. Maaperästä nousevan radonkaasun pitoisuus laimenee ulkoilmassa nopeasti.
Säteilyturvakeskus suosittelee radonturvallista rakentamista koko Suomeen. Tavoitteeksi on asetettu alle 200Bq/m³ radonpitoisuus. Edellä mainitun pitoisuuden ylitykset ovat olleet hyvin yleisiä.
Käytännössä Suomessa vain Oulun seudulla sekä Itä- ja Länsi-Suomen lääneissä on alueita, joilla edellä mainitun 200Bq/m³ rajan ylitykset ovat harvinaisia. "
Näillekin seuduille rakennettaessa riskialueita ovat sorapohjaiset harjualueet", mainitsee tutkija Tuomas Valmari Säteilyturvakeskuksesta. Valmarin mukaan sorapohjalle rakennetut asunnot kannattaa aina mitata valmistumisen jälkeen sijainnista riippumatta.
Radonturvallisen rakentamisen hyviä perustamistapoja ovat tuulettuva alapohja, saumaton laattaperustus ja maanvarainen laatta, jossa laatan ja sokkelin väli on tiivistetty bitumikermillä. Maanvaraisen laatan alle asennetaan vielä salaojaputkisto, jonka kautta voidaan tarvittaessa poistaa radonia koneellisesti. Lisäksi läpiviennit on tiivistettävä erikseen elastisella massalla koko rakennuksen alueelta.
Sisäilman radonturvallisuus on riittävä, jos pitoisuus alittaa 200 Bq/ m³. Tehokkaimpia keinoja radonpitoisuuden pienentämiseksi ovat radonimurin ja -kaivon asentaminen ja ryömintätilan tuuletus. Joskus riittää vuotokohtien tiivistäminen tai ilmastoinnin tehostaminen.
Radonkorjauksiin voi saada valtiolta korvausavustusta. Keskimääräiseksi korjauskustannukseksi on arvioitu 1500 euroa asuntoa kohti.
Radonkaasu ei sinällään ole vaarallista, vaan vaarat liittyvät sen radioaktiivisuuteen. Tämä tarkoittaa sitä, että radon on atomirakenteeltaan epävakaa ja hajoaa ajan kuluessa toisiksi aineiksi. Radonin puoliintumisaika eli aika, jossa puolet atomeista on hajonnut, on reilu kolme vuorokautta.
Kun radon hajoaa, se muuttuu ensin poloniumiksi, vismutiksi ja lopulta lyijyksi. Hajotessa syntyy hajoamistuotteiden lisäksi radioaktiivista alfasäteilyä. Huoneilmassa alfasäteily ei etene kovin kauas eikä se pysty läpäisemään edes paperia.
Radonin hajoamistuotteet ovat kiinteitä aineita. Ne tarttuvat sisäilman pölyhiukkasiin ja kulkeutuvat hengitettäessä keuhkoihin. Keuhkoissa hajoamistuotteet lähettävät edelleen alfasäteilyä. Säteily lisää keuhkosyövän riskiä, koska se aiheuttaa muutoksia pintakerroksen soluissa.
Onkin arvioitu, että radon aiheuttaa Suomessa vuosittain noin 300 keuhkosyöpätapausta.
Radonpitoisuuksia on Suomessa mitattu 1960-luvun puolivälistä saakka. Aluksi oltiin kiinnostuneita vain kaivosten tilanteesta. Yhdysvalloissa tehtyjen pelottavien radonlöytöjen jälkeen Suomessakin alettiin tutkia asuntojen radonpitoisuuksia vuodesta 1986 alkaen.
Säteilyturvakeskus käynnisti vuonna 2003 radontalkoot, joiden tavoitteena oli vähentää radonin aiheuttamien keuhkosyöpien määrää sekä kannustaa väestöä tekemään radonmittauksia ja tarvittaessa korjauksia. Tähän mennessä talkoissa on tutkittu noin 13 000 asuntoa. Tutkimuksissa korjauksen tarpeessa olevia radontaloja on löytynyt jo noin 2000.
Talkoita jatketaan vuoteen 2010 saakka ja tarkoitus on tutkia suurin osa Suomen kunnista, erityisesti Etelä-Suomen korkean radonpitoisuuden alueet. Talkoissa tarjotaan kunnan asukkaille radonmittauksia edulliseen hintaan. Säteilyturvakeskus toteuttaa talkoot yhteistyössä kuntien tai kuntayhtymien kanssa.
Talkoisiin osallistuminen on vapaaehtoista ja aloite on asiassa kunnilla. "Pohjois-Suomessa on ollut hyvin vähän kiinnostusta radontalkoita kohtaan", sanoo tutkimusassistentti Tiina Oinas Säteilyturvakeskuksesta.
Pohjois-Suomesta mukana ovat olleet Siikalatvan alue, Salla sekä Vieskan terveydenhuoltokuntayhtymä. Siikalatvan ja Vieskan alueet osallistuivat talkoisiin kolme vuotta sitten.
Talkoissa tutkittiin yhteensä 133 asuntoa, näistä 11,2%:ssa mitattiin vähintään 200Bq/ m³ pitoisuuden ylityksiä. Otos on pienehkö, mutta ei jää kovin paljoa koko maan arvioidusta keskiarvosta. Säteilyturvakeskus arvioi, että 12,3% mittauksista ylittää 200Bq/ m³ koko maassa.