Lapsi makaa lattialla tai istuu pulpetin alla, eikä tottele opettajan kehotuksia. Oppimistulokset heikkenevät, opettajat uupuvat, oppilaiden itsesäätely heikkenee, erityisen tuen tarve kasvaa ja mielenterveysongelmat lisääntyvät.
Syynä on 2000-luvun kokonaisvaltainen kasvatuskulttuurin muutos, jossa kasvatus on mennyt liian lapsijohtoiseksi. Aikuiset ovat luopuneet määräysvallastaan ja heistä on tullut lasten alamaisia.
Näin kirjoittavat psykologi Keijo Tahkokallio ja erityisopettaja Aulikki Uski kirjassaan Kuka kasvattaisi lapsesi? (2024).
Tahkokallio ja Uski selittävät, että kasvatuskulttuurin muutoksella on tarkoitettu hyvää, mutta siinä on jouduttu ojasta allikkoon.
Taustalla on vastareaktio viime vuosisadan alkupuolen autoritaariseen ja diktatoriseen komentokulttuuriin, jossa ihanteena oli kovaluontoinen kurinalainen sotilas, joka kyselemättä totteli käskyjä.
Autoritaarisuuden tilalle haluttiin 1960-luvulta alkaen kehittää aivan vastakkaista kasvatuksen kulttuuria. Lapsia ei opetettaisi sokeasti tottelemaan, vaan lapsi olisi tasaväkinen neuvottelukumppani. Lapselle annettaisiin tarpeelliset tiedot ja hän päättäisi itseohjautuvasti asioistaan. Näin kasvaisi tulevaisuuden demokraattisia ihmisiä!
Tahkokallion ja Uskin mukaan toteutui kasvatuksen heiluriliike diktatorisuudesta toiseen äärilaitaan, hempeään lepsuiluun. Vanhemmat ja opettajat ovat luopuneet auktoriteettiasemastaan ja luovuttaneet päätösvaltaansa lapsille.
Mutta: jos lapsi saa johtaa ja päättää, hän ohjautuu välittömän mielihyvän tavoitteluun ja välttelee rasittavaa ponnistelua, jota opiskelu ja työelämä vaativat. Lapsi valitsee karkkia ja 15 sekunnin TikTok-videoita. Lapsille ei kehity keskittymiskykyä, eivätkä he menesty elämässä. Heistä tulee vieläpä onnettomia.
Lapsi tarvitsee aikuisen ohjausta ja päätöksiä. Aikuisen on ensin ulkoisesti säädeltävä lasta, jotta tämä voisi sisäistää mallin ja oppii säätelemään itseään.
Nykyään lapset kokevat jäävänsä ilman aikuisen tukea ja turvaa. He potevat aikuisen puutetta ja nälkää. Tässä on sitten maaperää vaikkapa somen kovaa miehuutta ja naisvihamielisyyttä edustaville auktoriteeteille. Saattaapa lapsi auktoriteetin kaipuussaan innostua natseista ja fasismistakin. Erityisesti pojat ovat hukassa.
Kirjoittajien mukaan tarvitaan auktoritatiivista kasvatusta, mikä on aivan eri asia kuin vanha autoritaarinen kasvatus. Uudessa auktoritatiivisessa kasvatuksessa aikuinen on lämmin ja ymmärtävä, mutta myös auktoriteetti, joka päättää. Perustellakin päätökset pitää.
Merkitseekö tämä kuria kouluun? Kyllä, jos kurilla tarkoitetaan itsehillintää, järjestystä ja työskentelyrauhaa. Ei pidä tavoitella kovaa kuria, vaan hyvää kuria. Kuri ei myöskään ole kasvatuksen keino, vaan sen lopputulos.
Tahkokallio ja Uski osoittavat myös, kuinka koulujen nykyisistä avotiloista kuka hyvänsä saa ADHD-oireita. Ja älypuhelimet ovat pilanneet koulurauhaa jo 2010-luvulta saakka.
Erkki Karvonen
Professori, Oulun yliopisto