Pyysit minua laskemaan vettä ämpäreihin. ”Jäälyhtyjä”, sanoit. Jaksoin aina ihmetellä positiivisuuttasi. Sitäkään eivät sytostaatit tai sädehoito nujertaneet. Meidän tapauksessamme elefantti huoneessa oli viikatemies. Laskin puolestasi hanasta vettä – se oli helpompaa kuin halaaminen.
Vaikka kuolema kuuluukin jokaisen mortaalin elinkaareen, olemme suhteellisen huolellisesti saaneet siistittyä yhteiskuntamme kalmanhajusta. Eläimetkin karttavat sairaita, sillä sairauksien ja näin ollen sairaiden yksilöiden vältteleminen on olennaista selviytymisen kannalta. Ehkä alkukantaiset vaistomme ohjaavat nykyihmistäkin karttamaan jo pelkkää ajatustakin omasta tai toisen kuolevaisuudesta.
Sairaan ihmisen kohtaaminen voi tuoda esiin omia epämiellyttäviä tunteita liittyen kuolemaan, jolloin on ymmärrettävää, että sairaan tai kuolevan ihmisen kohtaamiseen voi liittyä haasteita. Epämukavuutta tuntiessa ihmisen on helppo päästää pakenemisreaktio valloilleen ja välttää haastavia kohtaamisia, jolloin myös kuolevan läheisen poissulkeminen voi tuntua armeliaammalta. Nykyihmisen tulisi kuitenkin tiedostaa ero kuolevan ja kuoleman välillä; palliatiivisessa hoidossa oleva ihminen ei ole tuonelaan imaiseva portti.
Kohtaamisia voi varjostaa pelko perinpohjaisesti muuttuneesta dynamiikasta. Terve-sairas-asetelma voi toki tuoda lisää syvyyttä ja sävyjä suhteeseen, mutta se ei saa olla suhteen ainut määrittävä faktori. Diagnoosi ei pyyhi pois kenenkään ihmisyyttä. Kuolemaa tekevän ihmisen kohtaamiseen ei siis tarvitse asiantuntijuutta tai jedivoimia, yleensä normaalilla läsnäololla ja empatialla pääsee pitkälle. Epävarmuus aiheen tiimoilta ei onneksi tapa ketään.
Kun läheinen tai itse tekee kuolemaa, joutuu pakon edessä oppia olemaan hyvää pataa pääkallomiehen kanssa, eikä aika siihen aina riitä. Enkä väitä, että omaan tai toisen hengenlähtöön valmistava kurssi tekisi meistä valmiita ammattilaisia käsittelemään kuolemaa – se lienee mahdotonta.
Uskon kuitenkin vankasti tabujen purkamisen tarjoavan työkaluja kohtaamaan kuolevia ihmisiä yhä inhimillisemmin. Kaikessa karmivassa lopullisuudessaan kuolema on kuitenkin luonnollista, ja sitä olisi hyvä käsitellä edes esiasteella, vaikkei se itseä tai lähipiiriä juuri koskettaisikaan.
Hyvillä ihmisten kohtaamistaidoilla voi antaa tukea läheiselle, toisaalta se myös helpottaa oman surutyön työstämistä. Epähumaaneinta on sulkea sairaat ja kuolevat totaalisesti sosiaalisen ympyrän ulkopuolelle omien tunteiden vuoksi.
Aluksi se istui kohteliaasti vieressäsi. Pikkuveli pelkäsi sen tarttuvan. Nauroimme, vaikka järjenvastaisesti kai lopulta pelkäsimme samaa. Lähipiiri kävi kyläilemässä etiketin mukaisesti. Vuosien saatossa Noutajan läsnäolosta tuli osa arkea. Jossain kohtaa enää erottanut sinua siitä. Vieraatkin vähenivät.
Makasit sairaalapedillä viimeistä kertaa. Veljen mukaan lensit avaruuteen. Viimein halasin, enkä voinut olla pohtimatta, olisiko se kaiken aikaa tuntunut yhtä helpolta. Sinulta jäi jäälyhdytkin näkemättä.
Sara Jokela
Oulu